Kato käy huippua ennen

Tämän viikon ajankohtaisessa kakkosessa pohdiskeltiin mäkihypyn tilaa. Nykyiseen alennustilaan nähtiin syyksi se, ettei nuorista lahjakkuuksista pystytty pitämään huolta ja pää tuli lopulta vetävän käteen. Mäkihypyssä oli selkeästi pitkään menestyksen illuusio muutaman menestyvän tähden vuoksi. Muistakin lajeista saattaa löytyä samantyyppisiä linjauksia.

Huippu-urheilun muutosryhmän loppuraporttia on arvosteltu huippuvaiheen painottamista. Arvostelijat ovat nähneet urheilijan polun aikaisempien vaiheiden jäävän liiaksi taka-alalle. Lisää tämän tyyppisen ajatteluun aineksia on antanut Olympiakomitean rahanjakomalli. Huippuvaiheeseen on varattu kuusi miljoonaa euroa ja sitä edeltävän vaiheen huippu-urheiluakatemioihin 1,6 miljoona. Uhkaako tällä rahanjaolla mäkihypyn tämänhetkinen kohtalo suomalaista urheilua kokonaisuudessaan?

Löytyisiköhän kysymykseen vastauksia innovaatioteorioista? Korkealaatuisten innovaatioiden tuottaminen vaatii ensin suurta määrää ideoita, joista eri vaiheiden jälkeen seuloutuu markkinoille kelpaava ratkaisu. Usein on todettu, että yhtä hyvää innovaatiota kohden on tarvittu tuhat idea-aihiota. Mitä pidemmälle kelvotonta ideaa viedään, sitä enemmän hukataan resursseja. Kuitenkin vielä ennen huippuratkaisun syntymistä pelissä saattaa olla useita vaihtoehtoisia ratkaisuja. Näihin on kuitenkin satsattava koska ei ole varmuutta mikä naula lopulta vetää. Kustannuksia pyritään hallitsemaan avoimen innovoinnin avulla jossa useat toimijat yhdistävät voimansa ja jakavat riskiä.

Urheilussakin on pidettävä huoli siitä että aihioita riittää ja että ”lahjakkaita aihioita” pystytään tukemaan riittävän pitkälle. Jos näin ei tehdä, niin käy niin kuin mäkihyppyihmiset kuvasivat tilannetta. Tätä taustaa vasten herää kysymys, onko nykyinen yhteiskunnallinen rahanjako oikeassa suhteessa ja kuinka ”suppiloon” ennen huippuvaihetta saadaan riittävästi voimavaroja. Innovaatioteorioiden ja mäkihyppyesimerkin näkökulmasta olen hieman huolestunut tilanteesta.

Huippuvaiheen urheilijat ovat varmastikin kuusi miljoonaansa ansainneet. Huippu-urheilun muutostyöryhmän painotus lajien välisestä yhteistyöstä noudattaa erinomaisesti avoimen innovoinnin sekä riskien ja resurssien jakamisen periaatteita. Keskustelussa on kuitenkin aivan liian vähän korostettu niitä vaiheita ja resursseja, joilla aihiot (lue lahjakkuudet) kehitetään huippu-urheilijoiksi. Nykyjärjestelmä ei oikein toimi ja liian moni lento loppuu kesken liian varhaisessa vaiheessa. Toivottavasti Valon strategiaprosessissa saadaan tästä asiasta rakentava keskustelu ja sen seurauksena tuloksia aikaiseksi. Valon kanssa tulee hakea ratkaisuja, joissa saadaan vastaukset valinta- tai nuorisovalmennusvaiheen tarpeisiin. Iso vastaus on urheiluseurat ja niiden valmius huolehtia tuossa vaiheessa olevista urheilijoistaan.

Intohimoa ja yhteisöllisyyttä

Kirjoittelen tätä blogia Madridin lentokentällä kotiinpaluumatkalla. Olen ollut EU:n Komission toimeksiannosta tarkastelemassa espanjalaisten touhuja. Innovaatioiden ja Euroopan ongelmien lisäksi mieleni on täyttänyt matkalukemisenani olleen Miika Nousiaisen kirjan Maaninkavaara teemat.

Kirjan päähenkilö on koulun talonmies Martti Huttunen, joka on yksinäinen susi ja intohimoinen kestävyysjuoksumies. Huttusen jumalia ovat entiset suomalaiset kestävyysjuoksijat ja hän on omistanut elämänsä kestävyysjuoksuvalmennukselle. Huttusen valmentama poika katoaa kilpailumatkalla ja hänen elämästään katoaa pohja pois. Tytär päättää uhrautua ja lupautuu isänsä valmennettavaksi. Teemana on ”meidän harrastus, muiden elämäntapa”. Isän tahdon mukaisesti töitä tehdään ja kaikki muu kuin juoksu suljetaan hurjine ylilyönteineen elämän ulkopuolelle. Huttuselle kirosanoja ovat esimerkiksi kohtuus, veltto nuoriso ja kaikenmaailman sählyn pelaajat. Yhteisöllisyyteen hän ei usko ja kouluissa, seuroissa ja liitoissa majailee vain epäilyttäviä tasapäistäjiä.

Nykykeskustelussa huippu-urheilussa on korostettu intohimon merkitystä. Varmuudella menestykseen vaaditaan myös kovaa työntekoa. Nykyisin korostetaan paljon myös yhdessä tekemisen ja yhteisöllisyyden merkitystä; tämä oli Huttusen käsityksen ulkopuolella. Huttusen ajatuksia ja nykykeskustelua yhdistäessä nousee esille ainakin pari kysymystä. Millaista intohimoa suomalainen yleisurheilu tarvitsee? Mikä on yhteisöllisyyden rooli osana huipulle pyrkimistä?

Itse pidän intohimoa ja antaumuksellista työntekoa luonnollisesti välttämättömänä; siinä mielessä olen huttunen. Mutta pidän myös yhdessä tekemistä ja yhteisöllisyyttä tärkeänä osana suomalaisen huippu-urheilua – myös yleisurheilua. Yksilöllistä intohimoa tarvitaan, mutta parhaita tuloksia näyttäisi syntyvän kovatasoisissa harjoitusryhmissä ja enenevästi myös korkeatasoisissa harjoituskeskuksissa.

Suomen kaltainen pieni maa, jossa resurssit ovat niukat, on myös syytä tutkailla tiukasti eri lajien organisaatioiden välistä yhteistyötä. Erityisen tärkeänä tämän näen urheilijat huippuvaiheen kynnykselle vievällä aluetasolla, jonka organisoituminen vaatii voimakasta uudistumista. Tarvitaan kokonaan uudenlaista mallia Valon ja sen aluejärjestöjen, lajiliittojen ja seurojen sekä urheiluakatemioiden yhteistyölle. Nykymalli ei tuota tarpeeksi ”raaka-ainetta” huippuvaiheen puristukseen, vaikka siellä resursseja olisikin ehdottomille huipuille.

Uudet rajat rikkovat ehdotukset saavat yleisurheilussakin helposti vastaansa intohimoisia huttusia, jotka elävät 70-luvun kultakauden jälkimainingeista. Niiden aikojen parhaista puolista on toki varmasti erittäin paljon oppimista. Nyt tarvitaan kuitenkin myös uusia intohimoisia, yhteisöllisiä ja rajat rikkovia avauksia: älylliseksi ristipölytykseksikin olen sellaista kutsunut.