Naisten miesten
välinen tasa-arvo on herättänyt paljon keskustelua ja kritiikkiä
yleisurheilujoukkueiden valinnoissa. Tämä siis koskee joukkueen johtoa,
valmentajia ja huoltohenkilöitä. Luvut
näyttävätkin järkyttäviltä – miesenemmistö on hirmuinen. Tämä on minullekin
SUL:n puheenjohtajana kiusallinen asia ja kaivannee vähän pohdintaa.
Lieventävänä asianhaarana on, että valmennusjohtaja on kysynyt naisia mukaan
mutta kieltäytymisiä on tullut.
Joku voi todeta,
että olisihan halukkaita naisia ollut matkaan mukaan. Jotkut saattavat
ilmoittautua jopa itse. Valmennusjohtaja tekee työtään kovien paineiden alla.
Hän pyrkii aina joukkueissa parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Esimerkiksi
henkilökemioiden on toimittava. Olen nähnyt sosiaalisessa mediassa epäilyjä
myös pärstäkertoimen vaikutuksesta. Pärstäkerrointeoriaan en usko.
Henkilökemioihin uskon kyllä; niiden on oltava kunnossa yritysten
johtoryhmissä, tutkijaryhmissä - ja urheilujoukkueissa, joissa tavoitteena on
maailman huippu.
Valotan
muutamalla sanalla omaan ”tasa-arvonäkökulmaani”. Siviilityössä professorina
valmennan uusia tieteen osaajia. Viimeisen reilun kahden vuoden aikana olen
ohjannut maaliin kuusi tohtoriopiskelijaa; kaikki naisia ja vielä melko
miehisessä teknillisessä yliopistossa. Kahden vuoden dekaaniaikanani olen
laittanut prosessiin tiedekuntamme kahden ensimmäisen naisprofessorin
nimittämisen.
Itse siis arvostan
naisten tekemisiä suuresti, mutta näin koen asian olevan myös SUL:issa.
Perustamani analyysiryhmä otti asiaan kantaa ja hallituksessa olemme
keskustelleet asiasta useaan otteeseen. Siellä enkä missään muuallakaan ole
asennevammaa havainnut, suurta huolta naisten roolin kasvattamisesta kylläkin.
Mikä sitten johtaa kummallisiin lukuihin joukkueiden kokoonpanossa?
Selittääkö sitä
osittain vielä yksi kummallinen luku? Käsittääkseni esimerkiksi Dublinin
EM-joukkuekisan urheilijoiden henkilökohtaisista valmentajista vain yksi on nainen.
Kaikki muut kymmenet valmentajat ovat miehiä. Pitkäaikaiseen huipulle
tähtäävään valmennukseen sitoutuvia naisia on siis vain murto-osa miehiin
verrattuna, jopa pienempi osa kuin joukkueen johdossa keskimäärin.
Nuorten
yleisurheilukoulujen ohjaajista sen sijaan valtaosa on naisia. Siinä roolissa
naiset tuntuvat viihtyvän. Tuhannen taalan kysymys kuuluu: miksi
yleisurheilukouluissa ohjaaminen kiinnostaa naisia, mutta valmentajiksi heistä
haluaa harva? Onko syynä se että naiset haluavat ensisijaisesti olla mukana omien
lastensa harrastuksissa ja omasta lapsesta aika harvoin sukeutuu
maajoukkuetason urheilija. Vai onko vika
Urheiluliiton systeemeissä tai yhteiskunnassamme yleisemminkin? Etsin näihin
kysymyksiin ankarasti vastauksia.
Tilanne
joukkueiden kokoonpanossa ei tule merkittävästi muuttumaan ennekuin
pitkäjänteisesti liiton toimintaan sitoutuneita naisvalmentajia ja -huoltajia
saadaan lisää. Sen eteen teemme tulevaisuudessa entistä lujemmin töitä. Suomen
Urheiluliitossa ei saa olla minkäänlaisia esteitä naisten etenemiselle kaikille
tasoille. Mikäli uusia ideoita asioiden edistämiseksi on olemassa, otamme niitä
mielellämme vastaan. Liitossa tyttö- ja naisyleisurheilun kehittämisohjelma on toki
jo vuodesta 2007 lähtien pyrkinyt hakemaan vastauksia myös moninaisiin
tasa-arvokysymyksiin. Paljon hyvää on saatu aikaan, ei vähiten esimerkiksi
viime vuoden naisten Ruotsi - Suomi -maaottelun tulostaulun kertomana. Työtä
kuitenkin riittää ja sitä jatketaan.
Naisten panosta
tarvitaan; meistä miehistä ei ole tämän ongelman ratkaisijoiksi!
