Minusta Mandela oli hyveellinen ihminen. Aristoteles määritteli hyveellisen ihmisen ominaisuuksia jo liki 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Hän luetteli Nikomakhoksen etiikassa yhteensä kaksitoista luonteen hyvettä: miehuullisuus, kohtuullisuus, anteliaisuus, runsaskätisyys, suurisieluisuus, sopiva määrä kunnianhimoa, rauhallisuus, mielihyvän tuottaminen, oman itsensä sopiva esiintuominen, seurallisuus, oikeudenmukaisuus ja ystävyys. Näitä luonteen hyveitä ohjaavat intellektuaaliset hyveet viisaus ja käytännöllinen järki. Voin tuskin kuvitella ketään ihmistä maailmassa jossa hyveet yhdistyvät niin vakuuttavasti kuin Nelson Mandelassa.
Haluan kuitenkin
painottaa yhtä hyvettä Mandelassa jopa ylitse muiden, nimittäin
suurisieluisuutta. Aristoteleen mukaan suurisieluisuus on eräänlainen hyveiden
kruunu, sillä se tekee muut hyveet suuremmiksi, eikä sitä ole ilman niitä.
Siksi on niin vaikea olla suurisieluinen, sillä se vaatii hyvyyttä ja jaloutta.
Loukkaukset suurisieluinen unohtaa nopeasti, sillä ne eivät hänen tapauksessaan
ole kuitenkaan oikeutettuja. Suurisieluinen ei muistele kärsimäänsä pahaa –
sellainen pitkämuistisuus ei kuulu suurisieluiselle, joka pikemminkin unohtaa
pahat asiat. Suurisieluisuus näkyy Aristoteleen mukaan myös päällepäin;
suurisieluinen ei ole kiireinen ja hän ei ole jännittynyt.
Näen mandelamaista
suurisieluisuutta valitettavan vähän yhteiskunnassamme. Muutkin hyveet jäävät
tuhottoman usein esimerkiksi ahneuden, omaneduntavoittelun, vastustajien
tuhoamisen ja pitkävihaisuuden jalkoihin. Mandelalla olisi ollut hyviä syitä
sortua paheiden tielle mutta hän valitsi hyveet ja suurisieluisuuden. Eräs
aikakautemme suurimmista on poissa. Nyt on meistä jokaisen syytä hiljentyä
hetkeksi itseemme. Kuinka saamme edes pienessä määrin mandelamaisuutta
itseemme? Onnistuessamme meidän kaikkien elämä olisi paljon helpompaa.