torstai 20. helmikuuta 2014

Ovatko elinkeinopolitiikan pelikentällä oikeat pelaajat?

Pressiklubissa perjantaina 14.2 Matti Apunen luonnehti Martti Hetemäen johtaman ekonomistityöryhmän TV-esiintymisen tuovan mieleen lähinnä jonkinmoisen ekonomistijuntan. Apusella lienee ollut mielessä Gennadi Janajevin juntan esiintymisen tunnelma reilut parikymmentä vuotta sitten Neuvostoliiton hajotessa. Näissä tilanteissa ja Suomen elinkeinopolitiikassa ei liene kovin paljon yhteistä; yritän kuitenkin rakentaa asioiden välille kömpelöä aasinsiltaa.

Ekonomistit ovat saaneet suomalaisessa talouskeskustelussa hegemonisen ja junttamaisen asiantuntijaroolin. Ekonomistit ovat se ryhmä, jolta aina kysytään kuinka Suomi nousisi näivettymisen tieltä. Tässä unohtuu helposti, että ekonomistien analyysi- ja työkalupakki on varsin rajallinen nykytilanteen ratkomiseen. Pakissa on lähinnä vain makrotalouteen liittyviä työkaluja. Ekonomistit ovat fiksua porukkaa, mutta heidän osaamisensa ei ole parhaimmillaan tuottavuutta ja innovaatiota lisäävien mikrotaloudellisten toimenpiteiden hahmottamisessa. Niiden avulla saataisiin kuitenkin haluttu nousu aikaiseksi.
Toinen merkittävä talouspoliittinen keskustelijaryhmä ovat perinteisten suuryritysten johtajat; osa näistä on kivunnut aina vuorineuvoksiksi asti. Heitä kutsutaan erilaisiin työryhmiin, selkärankaseminaareihin ja muihin keskustelutilaisuuksiin. Nämä hallitsevat keskustelua myös erilaisissa etujärjestöissä kuten EK:ssa. Uskoisinpa kuitenkin, että tulevien 20 vuoden menestystekijät ovat aika lailla erilaisia kuin menneiden kahden vuosikymmenen vastaavat. Epäillä siis sopii, että onkohan tällä ryhmällä hallussaan kaikkia työkaluja, joita keskustelussa nyt kaivataan. Pahinta on jos erään hyvin asioista perillä olevan henkilön letkautus pitää paikkansa. Hän on hyvin huolissaan syrjäytymisestä ja hänen mukaansa pahimmin syrjäytynyt ryhmä on suuryritysten johtoklaani: se on suurelta osin syrjäytynyt elämästä.

Kolmas keskusteluun osallistuva ryhmä ovat poliitikot. Tämä porukan tausta on pääosin ”vain” politiikassa, mikä tuottaa myös vain rajallisen analyysi- ja työkalupakin tulevaisuuden talousongelmien ratkaisemiseen. Mutta ennen muuta tämä tausta luo herkän alustan kahden ensimainitun ryhmän analyyseille ja jopa lobbaukselle. Näen tässä suuren uhkan sille, että keskustelu säilyy junttamaisesti lukkiutuneena vanhoihin kaavoihin edelleen. Nyt poliitikoilla olisi kuitenkin mahdollisuus osoittaa luovuutta ja rohkeutta sekä nousta muutoksen todellisiksi ajureiksi.
Tarkoitukseni ei ole missään tapauksessa syyllistää ryhminä ekonomisteja, suuryritysten johtajia tai poliitikkoja. He tekevät hyvää ja arvokasta työtä kaikki omilla areenoillaan. Väitän kuitenkin että meiltä puuttuu elinkeinopolitiikan keskusteluareenoilta tärkeitä pelintekijöitä. Missä ovat työryhmien ja seminaarien listoilta pk- ja kasvuyrittäjät, mikrotason innovaatio- ja tuottavuusasiantuntijat sekä työelämän kehittämisen asiantuntijat? Ilonpilkahduksiakin tosin on. Esimerkiksi Matti Alahuhdan ja Mikko Kososen artikkeli Helsingin Sanomien Vieraskynässä alisuoriutumisesta ja organisaatiokulttuurin merkityksestä oli erinomainen avaus. Työ- ja elinkeinoministeriön Työelämä 2020 -ohjelmassa puhutaan varsin oikeista asioista. Tämä keskustelu kannattaisi nostaa talouskeskustelun ytimeen.  Vaikka Pekka Himasen raportin syntytapa pännii minua kovasti, niin ei se niin huono tuotos ole kuin on annettu ymmärtää. Oikeansuuntaisia avauksia siinä ilman muuta on. Myös monilta muilta areenoilta löytyisi erinomaisia keskustelijoita ja toimijoita Suomen saattamiseksi nousuun.

En ole poistamassa elinkeinopolitiikan kentältä pelaajia. Monipuolisemmaksi pelintekijöiden joukko on kuitenkin saatava. Muutoin hyökkäyspäästä puuttuu tarvittava luovuus ja omassa päässä kolisee edelleen jatkuvasti.