Sytykkeitä tähän
kirjoitukseen sain kun olin puolitoista viikkoa arvioimassa Ruotsin
innovaatiojärjestelmän alueellisia kärkihankkeita. Tietynlaista innoitusta
antoi myös vierailuni kutsuvieraana ja kommentaattorina Venäjän
innovaatiotiedekuntien johtajien seminaarissa. Innovaatioista,
innovaatiojohtamisesta ja innovaatiopolitiikasta voi puhua jopa niin eri
tavalla että tuskin käsittää että puhutaan samasta ilmiöstä. Vaihtoehtoisia
lähestymistapoja siis on olemassa.
Venäläisten keskustelu
poikkeaa perusteellisesti pohjoismaisesta. Keskeinen konsepti seminaarissa oli
standardi. Venäläisen standardisoivat parhaillaan keskusjohtoisesti käsitettä innovaatiojohtaminen.
Sitten vuorossa on sen standardisoiminen, mitä innovaatiojohtajalta vaaditaan.
Lopuksi standardisoidaan innovaatiojohtamisen yliopisto-opetus. Kaikkien yliopistojen
on jatkossa opetettava tätä oppiainetta valtiollisen standardin mukaisesti. No,
maailma muuttuu niin nopeasti ja innovaatioiden syntyprosessit niin monisyisiä,
että standardisointi tuskin vastaa ajan haasteisiin parhaalla mahdollisella tavalla.
Epäilisinpä veli venäläisen olevan jatkossa kohtuullisissa vaikeuksissa
esimerkiksi kuluttajasektorin innovaatioiden kanssa; avaruuteen he toki saavat
ihmisiä vahvan luonnontieteellisen tutkimuksen turvin jatkossakin.
Ruotsin ja Suomen
innovaatiopolitiikat ovat varsin lähellä toisiaan, mutta erojakin on
havaittavissa. Tutustuessani Ruotisin innovaatiojärjestelmän alueellisiin
kärkihankkeisiin havaitsin, että Ruotsin innovaatiopolitiikka profiloituu vahvasti
bottom-up periaatteen kautta. Alueet ovat hyvin itsenäisesti valinneet omat
erikoistumisalueensa ja Vinnova (vastaa lähinnä Tekesiä) rahoittaa näitä tuntuvalla
könttäsummalla vähintään kymmenen vuoden ajan. Useat näistä alueellisista aloitteista
on rakennettu jonkin perinteisen teollisuudenalan varaan rakentamalla uusi
niche uusien teknologioiden ja trendien varaan. Haiskahtaa vahvasti älykkäältä
erikoistumiselta (ks. blogini 10.9.2012) vaikka he eivät sellaisesta suoraan
puhukaan. Homma on arviointimme mukaan toiminut varsin mallikkaasti.
Suomalainen
innovaatiopolitiikka on osaamiskeskusohjelmineen ollut ihailtu malli
takavuosina. Tuloksetkin ovat olleet kohtuullisia. Suomi on periaatteessa
jaettu klustereihin, joille on haettu osaamiskeskusohjelmassa keskusjohtoisesti
alueellinen vetovastuullinen. Viimeinen
osaamiskeskusohjelma loppui vuodenvaihteessa ja nyt on siirrytty
Innovatiivisten kaupunkiseutujen (INKA) aikakauteen. INKA-järjestelmä
rakennettiin niin että alueet tekivät ensin ehdotuksia omista lähtökohdistaan,
minkä jälkeen ylhäältä asetettiin viisi teemoittaista veturipaikkakuntaa,
joiden kanssa yhteistyöhön muut alueet voivat halutessaan hakeutua. Tässä taas
haiskahtaa keskusjohtoinen ohjaus ja tilanne voi näyttäytyä juuri tällä
hetkellä vähän sekavalta. Vaarana on että alueet eivät oikein tiedä, kuinka tähän
järjestelmään liittyisivät ja mistä menestysnichejä etsisivät.
Maailma muuttuu ja nnovaatiopolitiikka
on aina tasapainoilua erilaisten asioiden kanssa. Suoraa vastausta ei voi antaa
siihen, että missä suhteessa keskusjohtoisuus on alhaalta päin tulevaan
aloitteellisuuteen ja tahdonmuodostukseen. Sekava välimuoto on myös monessa
suhteessa ongelmallinen.
Tulevaisuuden linjauksia hahmoteltaessa Venäjän suunnasta
tuskin kannattaa kovin syvällisesti esimerkkiä hakea. Ruotsin suuntaan
kannattaisi kuitenkin ehkä vähän vilkuilla.