Ekonomistit ovat
saaneet suomalaisessa talouskeskustelussa hegemonisen ja junttamaisen asiantuntijaroolin.
Ekonomistit ovat se ryhmä, jolta aina kysytään kuinka Suomi nousisi
näivettymisen tieltä. Tässä unohtuu helposti, että ekonomistien analyysi- ja
työkalupakki on varsin rajallinen nykytilanteen ratkomiseen. Pakissa on lähinnä
vain makrotalouteen liittyviä työkaluja. Ekonomistit ovat fiksua porukkaa,
mutta heidän osaamisensa ei ole parhaimmillaan tuottavuutta ja innovaatiota
lisäävien mikrotaloudellisten toimenpiteiden hahmottamisessa. Niiden avulla saataisiin
kuitenkin haluttu nousu aikaiseksi.
Toinen merkittävä
talouspoliittinen keskustelijaryhmä ovat perinteisten suuryritysten johtajat;
osa näistä on kivunnut aina vuorineuvoksiksi asti. Heitä kutsutaan erilaisiin työryhmiin,
selkärankaseminaareihin ja muihin keskustelutilaisuuksiin. Nämä hallitsevat
keskustelua myös erilaisissa etujärjestöissä kuten EK:ssa. Uskoisinpa kuitenkin,
että tulevien 20 vuoden menestystekijät ovat aika lailla erilaisia kuin
menneiden kahden vuosikymmenen vastaavat. Epäillä siis sopii, että onkohan
tällä ryhmällä hallussaan kaikkia työkaluja, joita keskustelussa nyt kaivataan.
Pahinta on jos erään hyvin asioista perillä olevan henkilön letkautus pitää
paikkansa. Hän on hyvin huolissaan syrjäytymisestä ja hänen mukaansa pahimmin
syrjäytynyt ryhmä on suuryritysten johtoklaani: se on suurelta osin syrjäytynyt
elämästä.
Kolmas
keskusteluun osallistuva ryhmä ovat poliitikot. Tämä porukan tausta on pääosin ”vain”
politiikassa, mikä tuottaa myös vain rajallisen analyysi- ja työkalupakin
tulevaisuuden talousongelmien ratkaisemiseen. Mutta ennen muuta tämä tausta luo
herkän alustan kahden ensimainitun ryhmän analyyseille ja jopa lobbaukselle.
Näen tässä suuren uhkan sille, että keskustelu säilyy junttamaisesti lukkiutuneena
vanhoihin kaavoihin edelleen. Nyt poliitikoilla olisi kuitenkin mahdollisuus
osoittaa luovuutta ja rohkeutta sekä nousta muutoksen todellisiksi ajureiksi.
Tarkoitukseni ei
ole missään tapauksessa syyllistää ryhminä ekonomisteja, suuryritysten johtajia
tai poliitikkoja. He tekevät hyvää ja arvokasta työtä kaikki omilla
areenoillaan. Väitän kuitenkin että meiltä puuttuu elinkeinopolitiikan
keskusteluareenoilta tärkeitä pelintekijöitä. Missä ovat työryhmien ja seminaarien
listoilta pk- ja kasvuyrittäjät, mikrotason innovaatio- ja tuottavuusasiantuntijat
sekä työelämän kehittämisen asiantuntijat? Ilonpilkahduksiakin tosin on. Esimerkiksi
Matti Alahuhdan ja Mikko Kososen artikkeli Helsingin Sanomien Vieraskynässä alisuoriutumisesta
ja organisaatiokulttuurin merkityksestä oli erinomainen avaus. Työ- ja
elinkeinoministeriön Työelämä 2020 -ohjelmassa puhutaan varsin oikeista
asioista. Tämä keskustelu kannattaisi nostaa talouskeskustelun ytimeen. Vaikka Pekka Himasen raportin syntytapa pännii
minua kovasti, niin ei se niin huono tuotos ole kuin on annettu ymmärtää.
Oikeansuuntaisia avauksia siinä ilman muuta on. Myös monilta muilta areenoilta
löytyisi erinomaisia keskustelijoita ja toimijoita Suomen saattamiseksi
nousuun.
En ole
poistamassa elinkeinopolitiikan kentältä pelaajia. Monipuolisemmaksi pelintekijöiden
joukko on kuitenkin saatava. Muutoin hyökkäyspäästä puuttuu tarvittava luovuus
ja omassa päässä kolisee edelleen jatkuvasti.