Yleisurheilun ekosysteemi

Tämä teksti on julkaistu ensin Suomen Urheiluliiton kotisivuilla osoitteessa www.yleisurheilu.fi.

Suomalaisessa urheilussa on ollut käynnissä voimakas muutosprosessi. Organisaatioita on yhdistetty ja luotu uusia toimintamalleja ja rakenteita. Menestystä on rakennettu elintärkeiden ilon, intohimon ja innostuksen varaan. Hyvä näin. Urheilu kohtaa kuitenkin tulevaisuudessa entisestään kiihtyvän muutoksen ympäristössään. On hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä tuo muutos tarkoittaa urheilun rakenteiden ja bisneslogiikan näkökulmasta. Väitän että suomalainen urheilumaailma (kuten myös yritysmaailmakin) kohtaa tulevan muutoksen liian hierarkkisilla rakenteilla.

Lähdetäänpä tarkastelemaan ensin yleistä bisneslogiikan muutosta. Parinkymmenen vuoden takaisten käsitteiden kuten klusterit, arvoketjut ja ydinosaamiset hyödyllisyys taloudellisen ajattelun pohjana alkaa olla henkitoreissaan. Vielä Nokian nousu tapahtui tuossa entisessä maailmassa. Digitalisaatio ja internettalous on muuttanut tilannetta merkittävästi: uuden bisneslogiikan ydintermejä ovat ekosysteemit, kehitysalustat, lähiteknologiat, arvoverkostot, joukkoistaminen jne. Tietoa ja toimijoita on digitaalisessa ympäristössä valtavasti ja kyse on ympäristön oikeanlaisesta hyödyntämistä kokeilevissa prosesseissa enneminkin kuin hierarkkisissa suunnitteluprosesseissa. Toiminta tapahtuu enenevästi osin itseohjautuvissa ekosysteemeissä. Näistä valtavimpia ovat esimerkiksi Googlen, Applen ja Microsoftin johtamat ekosysteemit.

Yleisurheilussakin olemme piirtäneet tähän asti hierarkkisia organisaatiokaavioita, joissa on lukuisia tasoja alimmalla tasolla tulevat varsinaiset toimijat. Pelkästään tällaiset asioiden kuvaamistavat eivät riitä nykytilanteeseen. Olemmekin siirtyneet ekosysteemiajatteluun. Yleisurheiluperheen ekosysteemi koostuu kolmesta osasta: uloimmalla tasolla on fyysinen alusta, jossa ovat yleisurheiluperheen toimijat erilaisine kumppaneineen. Sen sisällä on virtuaalinen alusta, joka toimii digitaaliympäristössä erilaisilla nettialustoilla ja sosiaalisessa mediassa. Keskellä on Suomen Urheiluliitto, joka on ekosysteemin toiminnan mahdollistaja; ei mikään hierarkian ylimmältä tasolta toimintaa ohjaava sekä komentoja ja määräyksiä antava toimija. Yleisurheilun ekosysteemiajattelua on hahmoteltu alla olevassa kuviossa.

Olemme yleisurheilussa olleet aiemmin jälkijunassa virtuaalialustan kehittämisessä. Kuitenkin erityisesti nuorempien sukupolvien elämästä suuri osa tapahtuu virtuaalimaailmassa. Nyt olemme siirtyneet voimalla virtaalialustan kehittämisen eturiviin. Tuotamme jatkuvasti virtuaalialustalle yleisurheilua ja hyvinvointia käsittelevää materiaalia. Tästä hyvänä esimerkkinä on juuri käynnistyvä yleisurheilun netti-TV. Haluamme palvella parhaalla mahdollisella tavalla urheilijoita, liikkujia, faneja, järjestöihmisiä ja muita yleisurheilutoimijoita heidän elämystensä täydellistämisessä.

Ekosysteemiajatteluun kuuluu elimellisesti kokeilukulttuuri ja se, että sitä rakennetaan kaikkien toimijoiden yhteistyönä. Haastankin kaikki yleisurheilutoimijat kehittämään ekosysteemiämme. Sisältöjä kyllä virtuaalialustalle mahtuu, olivatpa ne sitten esimerkiksi treenivideoita ja vaikkapa kirjoituksia. Saisikohan sinne jopa yleisurheilupelinkin? Rohkeasti vain omia sisältöjä tuottamaan!

Jottei totuus unohtuisi, niin varsinainen urheilu ja liikunta tapahtuvat edelleen fyysisellä alustalla. Siellä näyttää juuri nyt nousujohteiselta. Harrastajamäärät ovat edelleen kasvussa ja urheilijat tuntuvat olevan kovassa iskussa. Toivotan yleisurheiluihmisille hyvää kesää menestyksekkäitä kisapäiviä odotellen ja ekosysteemiämme kehitellen.

Innovaatioautomaatiosta suomalainen menestystekijä?

Innovaatioautomaatio on varsin uusi aihealue, jota parhaillaan käynnistellään strategisen huippuosaamisen keskuksessa (SHOK) DIGILEssä. Siitä ei varsinaisesti löydy tutkimusta edes maailmalta, mutta siihen pohjautuvalla liiketoiminnalla on nähtävissä suuria mahdollisuuksia Suomessa.

Kun innovaatioprosessien eri vaiheessa osataan automatisoida esimerkiksi big datan hyödyntämistä ja innovaatioprosessien yhteistoimintaa ovat nähtävissä olevat hyödyt valtavia. Esimerkiksi Shaughnessy (2014) kommentoi asiaa: “What you have now is a set of data streams that will allow you to automate your company’s innovation priorities. The data is reflecting what needs to be changed in your product to make it perform its functions in ways that are better suited to different types of users.” “The likelihood is that innovation programs in the future will be much better coordinated within a system, and they will be dictated by algorithms rather than decision making.”

Internet-talous ja ”computer aided innovation” mahdollistavat innovaatioprosessien laadun ja määrän merkittävän parantamisen. Tällä hetkellä puuttuu kuitenkin holistinen ja riittävän lähellä käytäntöä oleva tutkimus asian edistämiseksi. Innovaatioautomaation alustavaa pelikenttää on kuvattu alla olevassa kuviossa.





Kun aletaan tutkia innovaatioautomaatiota, miten se tulisi tehdä? Internet-talous on muuttanut tarvittavan tutkimuksen logiikkaa merkittävästi. Perinteiset tiedeputket eivät useinkaan sovellu nykyisen bisneslogiikan tutkimukseen; ne ovat auttamatta liian hitaita. Alla olevan kuvion yläreitti kuvaa sitä tietä, jota tutkimuksessa on tarkoitus hakea. Sen pohjana ovat Hursserlin ja Heideggerin fenomenologiasta tutut argumentit sekä Hintikan mahdollisten maailmojen semantiikasta tutut piirteet.



DIGILEssä ollaan tämän vuoden kuluessa luomassa tieteellistä pelikenttää innovaatioautomaation tutkimukselle tavoitteena SRA (strategic research agenda). Pelikentän rakentamisprosessiin kutsutaan kaikki suomalaiset yliopistot ja tutkimuslaitokset omilla osaamisalueillaan hyötymään aihealueen valtavasta potentiaalista ja hyödyttämään suomalaista yhteiskuntaa uusien mahdollisuuksien avaamista. Osallistumisesta lisää täällä.

SRA:n toteuttamisella ja siitä poikivilla tutkimushankkeilla pystytään panostamaan alussa olevaan ja Suomen kannalta merkittävään tutkimusaiheeseen. Samalla voisimme verkostoitua alan parhaan tietämyksen kanssa maailmalla ja levittää tietoa suomalaisesta eturivin tutkimuksesta. Tärkeää olisi saada alan kotimaiset toimijat yhteen ja luoda tarvittava kriittinen massa oraalla olevan tutkimusaiheen ympärille.

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäiseksi Digile Oy:n vierasblogina.

Uusi bisneslogiikka, tutkimus ja innovaatiot

Lueskelin pääministerin johtaman Tutkimus- ja innovaationeuvoston linjausta  "Uudistuva Suomi: tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta 2015-2020". Linjauksessa on paljon tavaraa ja aihealuetta on käsitelty kattavan monipuolisesti.

Tällaisten linjausten teko on äärimmäisen hankalaa ja dokumentti ei ole huono. Toisaalta siitä jää kuva toiveiden tynnyrinä ja toiveiden toteuttamisesta jää pelottavan hämmentävä kuva. Hämärän peittoon jäävät esimerkiksi mitä oikeasti tarkoitetaan sellaisilla osin ristiriitaisilla käsitteillä kuten erikostuminen / rajojen ylittäminen, korkeatasoinen tutkimus / tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus tai julkisen vallan tehostaminen / innovaatioiden edistäminen. Yksi mieltäni askarruttava kysymys koskee jo sitä, millaista tutkimusta tulisi tukea muuttuvassa maailmassa.

Lähdetäänpä tarkastelemaan bisneslogiikan muutosta tutkimuksen määrittelyn pohjaksi. Vielä parinkymmenen vuoden takaisten käsitteiden kuten klusterit, arvoketjut ja ydinosaamiset hyödyllisyys taloudellisen ajattelun pohjana alkaa olla henkitoreissaan. Kuitenkin vielä Nokian nousu tapahtui tuossa entisessä maailmassa. Maailma rakentui pitkälti siinä ympäristössä, jossa tiedettä tehtiin yliopistoissa sekä tutkimuslaitoksissa ja näitä tuloksia sovellettiin yritysten tuotekehitysosastoilla ja viimein tuotteet saavuttivat kuluttajan. Tämä malli on vaarassa, sillä tunnettu innovaatiotutkija von Hippel jopa ennustaa yritysten T&K-osastojen häviävän lähitulevaisuudessa uuden bisneslogiikan vuoksi.

Internettalous on nimittäin muuttanut tilannetta merkittävästi: uuden bisneslogiikan ydintermejä ovat ekosysteemit, kehitysalustat, lähiteknologiat, arvoverkostot, joukkoistaminen jne. Dataa ja toimijoita on verkossa valtavasti ja kyse on ympäristön oikeanlaisesta hyödyntämistä kokeilevissa prosesseissa enneminkin kuin tieteellisestä ongelmanmäärittelystä ja siihen liittyvästä perinteisestä tieteellisestä prosessista. Perinteiset tutkimusmallit ovat monessa tilanteissa auttamattoman hitaita eikä niissä ole totuttu tarvittaviin kokeileviin monimutkaisten informaatiovirtojen ja toimijoiden hallintaan. Alla olleva Digile Oy:n diasarjasta otettu kuva havainnollistaa tilannetta.

 

Edellä oleva juoksutus tähtää sen ymmärtämiseen, kuinka tärkeää on ymmärtää, millaista ”huippututkimusta” tarvitsemme nykyaikana edistääksemme innovaatiotoimintaa. Tarvitsemme edelleen ilman muuta alempaa polkua noudattavia prosesseja, joista syntyy innovaatioita pitkällä tähtäimellä. Mutta missä on tila ylemmän tien tutkimukselle? Kuinka Suomen akatemia suhtautuu tällaiseen tutkimukseen? Esimerkiksi Tekes vaatii SHOK:ien (strategisen huippuosaamisen keskittymät) hankkeilta tutkimuksellisuutta. Valitettavasti kuitenkin lähes ainoana tutkimuksellisuutena tunnutaan hyväksyvän kuvion alemman polun tie. Näin ei saisi olla, vaan myös kokeileviin prosesseihin olisi panostettava tutkimuksellisesti, jotta innovaatioita syntyisi.

Miksi näin ei tehdä? Uskon, että käytäntöä lähellä olevaan tutkimukseen liittyvä viitekehys puuttuu politiikkaa suuntaavien ja rahoitusta myöntävien ihmisten päistä. Kuitenkin tälle on luonut pohjaa jo filosofi ja fenomenologi Husserl 1800-luvulla  jakamalla tieteen eksaktiin ja ankaraan suuntaukseen. Eksaktia tiedettä ohjaavat teoria ja perinteiset tieteelliset menetelmät, ankaraa käytäntö kaikessa ankaruudessaan. Käytäntölähtöiselle tutkimukselle on myös tämän jälkeen luotu mielestäni kestävä pohja, mutta se on valitettavasti jäänyt niin keskusteluissa kuin rahoituksessakin pieneen marginaaliin.

Väitän, että yksi tärkeimmistä tutkimus- ja innovaatiopolitiikan tehtävistä on internettalouden vaatiman tutkimuksen linjaaminen ja sen toteuttamien myös käytännössä. Nyt tätä ei ole valitettavasti tehty.

Oppiminen, tutkimus ja kolmoisvelkaantuminen

Minusta maailmalla ei mene nyt kovin hyvin. En tarkoita ainoastaan maailmalla olevia kriisipesäkkeitä tai esimerkiksi lisääntynyt uhkaa todella vaaralliselle pandemialle. Puhun pitkään jatkuneesta ja maailman tilaa uhkaavasta kehityksestä, jota kuvaa esimerkiksi kolmoisvelkaantumisen käsite. Velkaannumme ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti. Pintapuolisesti tämä uhka näytään tunnustavan, mutta samalla tunnumme olevan hyvin voimattomia tämän uhkan estämiselle.

Syyt tähän ovat varmasti hyvin moninaisia. Yhteiskuntamme koostuu kuitenkin perimmältään yksilöistä ja yksilöille tulisi pystyä antamaan valmiuksia käsitellä monimutkaisia asioita, vetää niistä johtopäätöksiä ja toimia uhkien torjumiseksi. Puhumme siis keskeisesti oppimiseen liittyvistä asioista. Ihmiset oppivat koulutuksen ja tutkimuksen avulla. Väitän että viimeaikainen suuntaus näillä saroilla Suomessa ja laajemminkin Euroopassa ei paranna tilannetta kolmoisvelkaantumisen estämiseksi. Otan tässä yhteydessä esille kolme asiaa.

Koulutuksessamme näytään pyrittävän jatkuvasti parempaan tehokkuuteen tähtäimessä lyhyen aikavälin talouskasvu. Tämä ei tietysti ole taloudellisessa kurimuksessa huono päämäärä. Sivuilmiöinä ovat kuitenkin kapenevat opintoputket ja ”rönsyjen” karsinta. Kukin opintosuunta pyrkii keskittämään resurssinsa sen ytimeen. Kuitenkin maailman ilmiöt ovat hyvin monimutkaisia ja vaativat laajaa yleissivistystä. Nykyinen maailmantilanne vaatii myös kykyä kriittiseen arviointiin. Tähän valmiuksia antavat esimerkiksi humanistiset ja taideaineet kuten esimerkiksi filosofi Martha Nussbaum korostaa. Tämänhetkisessä tukalassa taloudellisessa tilanteessa kuitenkin painottuvat mielestämme suoraan aineellista hyötyä tuottavat aineet. Näytämme tällä hetkellä kouluttavan ihmisiä pikemminkin nopeuttamaan kolmoisvelkaantumista kuin hidastavan sitä.

Toinen kysymys liittyy siihen kuinka opimme asioita. Erno Paasilinna taisi aikoinaan todeta, että itse oppineet ovat ainoita oppineita, muut ovat opetettuja. Opetusmenetelmämme perustuvat valitettavasti liikaa tiedon kaatamisen ja ulkolukuun. Meidän tulisi antaa enemmän tilaa oivaltamiselle. Tässä tulemme kyselyyn ja oivaltamiseen perustuviin sokraattisiin menetelmiin. Ne antavat valmiuksia itsenäiseen ja kriittiseen ajatteluun ja erilaisten ongelmien syvälliseen käsittelyyn. Sokraattinen kysely lähtee usein liikkeelle hyvinkin käytännönläheisistä ongelmista paneutuen niihin monilta kulmilta. Ongelma avautuu ihmettelijälleen oivallusten kautta. Epäilen syvästi nykyisen koulutusjärjestelmämme kykyä tuottaa tällaisia valmiuksia, jotka olisivat kolmoisvelkaantumisen estämisen näkökulmasta välttämättömiä.

Kolmantena tulee kysymys siitä kuinka tutkimme asioita. Meillä tehdään karkeasti jaoteltuna määrällistä ja laadullista tutkimusta. Määrällinen tutkimus tarkoittaa tutkimusta, jossa käytetään täsmällisiä ja laskennallisia usein tilastollisia menetelmiä. Nämä menetelmät soveltuvat erinomaisesti monien luonnontieteellisten ja yhteiskuntatieteellisten ongelmien ratkaisuun ja ne ovatkin tieteessä monilta osin hegemonisessa asemassa. Väitän kuitenkin, että moniin kolmoisvelkaantumisen tutkimusongelmiin ne eivät sovellu. Monia ilmiöitä on vaikea määrällistää eksakteiksi aritmeettisiksi ongelmiksi ja usein tutkimus menee laskennalliseksi kikkailuksi kun ongelman ydin voidaan saavuttaa ainoastaan näkemyksellisellä ajattelulla itse tutkimuskohteissa. Filosofi Edmund Husserl jakoi tutkimuksen eurooppalaisten tieteiden kritiikissään kahteen kategoriaan: eksaktiin tutkimukseen ja ankaraan tutkimukseen. Karkeasti sanottuna eksaktia tutkimusta ohjaa matematiikka ja ankaraa tutkimusta käytäntö. Suosittelen vahvasti ankaran tutkimuksen lisäämistä kolmoisvelkaantumisen estämisessä.

Nykyiset vaatimukset tehokkuuteen ja lyhytaikaiseen talouskasvuun yhdistettynä valtavirtana oleviin opetus-, oppimis- ja tutkimusmenetelmiin ovat omiaan kiihdyttämään kolmoisvelkaantumista. Tuotamme tehokkaasti yksilöitä, joilla on puutteelliset tiedot ja taidot vaikeiden ongelmien ratkaisemiseen. Suosittelen vahvasti yleissivistävien aineiden, sokraaattisten opetusmenetelmien ja ankaran tutkimuksen roolin lisäämistä opetus- ja tutkimusjärjestelmässämme.

Hyvän yleisurheilukauden jälkeen kohti uusi haasteita

Yleisurheilun Kuvalehden tällä samalla päivämäärällä ilmestynyt SUL:n puheenjohtajan kolumni myös blogin kautta.

Kulunut kausi on ollut yleisurheilulle menestyksekäs. Harrastajamäärät ovat nousussa ja Euroopan Superliigaan nousu sekä Zürichin myönteiset tulokset ovat hyviä esimerkkejä tästä. Ehkäpä kaikkein mieluisinta minulle on kuitenkin ollut hyvähenkinen yhdessä tekemisen meininki, mikä lupaa hyvää myös tulevaisuuteen. Kiitän lämpimästi tästä kehityksestä urheilijoita, valmentajia ja heidän tukijoukkojaan.

Hyvistä tunnelmista on hyvä jatkaa eteenpäin. Me emme saa kuitenkaan saa tyytyä nykyiseen tasoomme; jo yleisurheilun perinteet velvoittavat entistä parempiin tuloksiin. Tulevaisuudessa meidän on saatava esimerkiksi EM-tasolta vielä enemmän mitaleja ja pistesijoja. Nämä saavuttaaksemme meidän on tarkasteltava kriittisesti toimintatapojamme ja tehtävä niihin uudistuksia. Urheiluliitossa meillä on juuri tällainen rakentavan kriittinen prosessi meneillään.

Liitossa nähdään selkeästi seurojen merkitys toiminnan perusyksikkönä. Kymmenkunta vuotta sitten toteutettu panostus koulutustoimintaan (seura-, ohjaaja- ja valmentajakoulutus) on omalta osaltaan vaikuttanut seurakentän parantuneeseen tuloskuntoon. Liiton ja voimistuvien urheiluseurojen yhteistyön merkitys korostuu jatkossa; olemme lähentämässä liian eriytynyttä liiton ja seurojen valmennusta ja siirtymässä hallitusti kohti alueellisia valmennuskeskuksia. Tulevaisuudessa näemme merkittävästi enemmän yhteisesti resursoitua toimintaa ja yhteisiä oppimisen areenoja. Ensimmäiset merkittävät liikkeet tähän suuntaan tehdään jo ensi kaudelle.

Alueellista kehittämistyötä työtä emme tee kuitenkaan yksin: meidän on oltava erittäin aktiivisia Valon alueellisten palvelukeskusten suunnittelussa ja toteuttamisessa. Kansalliset, alueelle suunnatut resurssit on saatava tukemaan tehokkaammin urheiluseurojen toimintaa. Palvelukeskusten tehtävänä on edistää alueellisesti urheilijan ja liikkujan polkua. Seuratoiminta on se väline, jolla näitä polkuja parhaiten edistetään. Mitä paremmin palvelukeskukset palvelevat seuroja, sitä paremmin ne meidän näkökulmastamme onnistuvat toiminnassaan.

Suuri uhka tulevaisuuden tekemiselle on yhteiskunnan taloudellinen tilanne. Julkisen sektorin suora tuki ei tule ainakaan kasvamaan. Yritysten panostukset ovat entistä tiukemmassa ja yritysten tuen edellytykset ovat muuttaneet nopeasti muotoaan. Vanhakantainen sponsorointi on häviämässä ja kumppanuuksilta vaaditaan enemmän. Meidän on vastattava tähän haasteeseen. Esimerkiksi työhyvinvoinnin edistäminen kumppanuuksissa ja fanikulttuurin luominen tarjoavat hyviä mahdollisuuksia jatkossa. Olemme liitossa luomassa määrätietoisia suunnitelmia näiden hyödyntämiseksi. Tässäkin peräänkuulutan liiton ja seurojen yhteistyötä esimerkiksi seuramanageritoiminnan muodossa.

Yleisurheilun kehittämiselle on olemassa suotuisat edellytykset. Meidän on kuitenkin uudistuttava ripeästi vastataksemme tuleviin haasteisiin. Muutos tekee usein kipeää, mutta se ei saa vaarantaa erinomaista yhdessä tekemisen henkeämme ja aiheuttaa energiaa syövää eripuraa. Eripura tuhoaisi meidät. Tehkäämme suurisieluisesti yleisurheilun tulevaisuutta!

Adolf Ehrnroothin ajatuksia

Lueskelin kesälukemisina Robert Brantbergin elämänkerran jalkaväenkenraali ja Mannerheim-ristin ritari Adolf Ehrnroothista vuodelta 2002. Ehrnrooth oli tuolloin vielä elossa 97-vuotiaana. Eläväisenä muistan hänet myös kesäkuussa 1980 Mikkelin Karkialammilla. Olin juuri astunut varusmiespalvelukseen Savon Prikaatiin. Silloinen kenraaliluutnantti piti 75-vuotiaana meille alokkaille unohtumattoman puheen, joka ei jättänyt kylmäksi. Saman vuoden itsenäisyyspäivänä hänet ylennettiin jalkaväenkenraaliksi; itse olin tuolloin ylennyt upseerikokelaaksi ja hikoilin Sissi-RUK:ssa Haminassa.

Ehrnroothin elämänkertaa lukiessani en voinut olla mietiskelemättä nykyistä maailman ja Suomen tilannetta. Jalkaväenkenraalilla on pitkä perspektiivi maailmanpoliittisiin tilanteisiin. Seuraavassa joitakin suoria lainauksia hänen sanomisistaan liki 100-vuotiaana vuonna 2002.
Venäjästä hän totesi näin. ”Kuka piru osaa sanoa, kuka tulee Vladimir Putinin jälkeen? Venäjällä on tänä päivänä (siis 2002) demokraattiset vaalit, mutta näin ei välttämättä tule jatkumaan. Voi tulla joku, jonka tavoitteet ovat samat kuin Pietari Suuren, Venäjä Atlantille.”

Sotilaallisesta liittoutumisesta kenraalilla oli selkeät mielipiteet. ”Jos liian kauan empii ja pysyy ulkopuolella sanotaan sitten kun pamahtaa, että hoida itse asiasi.” Hänen mielestään emme menetä mitään itsenäisyydestämme, jos olemme osa suurempaa yhtymää. ”Oli se sitten Pohjois-Atlantin puolustusliitto NATO tai laajennettu Euroopan Unioni taistelutehtävineen.”

”Asevelvollinen armeija on ainoa mahdollinen keino Suomen kokoisen maan puolustamiseksi. Meille ei riitä esimerkiksi 30 000 miehen kalliisti varustettu palkka-armeija.” Kenraali luotti edelleen suomalaisiin sotilaisiin. ”Suomalainen sotilas on yksiselitteisen hyvä vaikka poikkeuksia tietenkin esiintyy.”

Perinteiset kansallisvaltiot ovat Ehrnroothin mukaan tulleet tiensä päähän. Hän korostaa nyt suvaitsevaisuutta. ”Näkisin, että ihmiskunnan edistyminen riippuu hyvin paljon siitä, joka sisältyy sanaan suvaitsevaisuus. Se on paremman huomisen avain”.

Twitterissä sanotaan usein, että ”mielipiteet ovat omiani”. Nämä mielipiteet eivät ole omiani vaan kenraalin mielipiteitä. Itse en pidä itseäni suurena turvallisuuspolitiikan mestarina vaikka usein näitä asioita pohdiskelenkin. Pyrin kokoamaan oman käsitykseni erilaisten mielipiteiden summana. Tässä kirjoituksessa on muidenkin työstettäväksi kokeneen sotaratsun sitaatteja Mikkelin Karkialammin lähettyvillä kirjoitettuna. Näiltä seuduilta on siis myös ainoa henkilökohtainen kosketukseni (erittäin etäinen) sitaattien lausujaan.

Suomalainen, ruotsalainen ja venäläinen innovaatiopolitiikan ihmemaassa

Viikonlopun pääministeriäänestysten jälkeen ja minihallitusneuvottelujen kynnyksellä poliittinen huomio kiinnittyy varmastikin hallituksen linjauksissa tapahtuviin muutoksiin. Kirjoittelen kuitenkin itsepintaisesti tässä keskustelussa sivuraiteilla olevasta innovaatiopolitiikasta, koska näen sen olevan avainroolissa Suomen kasvu-uralle saattamisesta.

Sytykkeitä tähän kirjoitukseen sain kun olin puolitoista viikkoa arvioimassa Ruotsin innovaatiojärjestelmän alueellisia kärkihankkeita. Tietynlaista innoitusta antoi myös vierailuni kutsuvieraana ja kommentaattorina Venäjän innovaatiotiedekuntien johtajien seminaarissa. Innovaatioista, innovaatiojohtamisesta ja innovaatiopolitiikasta voi puhua jopa niin eri tavalla että tuskin käsittää että puhutaan samasta ilmiöstä. Vaihtoehtoisia lähestymistapoja siis on olemassa.

Venäläisten keskustelu poikkeaa perusteellisesti pohjoismaisesta. Keskeinen konsepti seminaarissa oli standardi. Venäläisen standardisoivat parhaillaan keskusjohtoisesti käsitettä innovaatiojohtaminen. Sitten vuorossa on sen standardisoiminen, mitä innovaatiojohtajalta vaaditaan. Lopuksi standardisoidaan innovaatiojohtamisen yliopisto-opetus. Kaikkien yliopistojen on jatkossa opetettava tätä oppiainetta valtiollisen standardin mukaisesti. No, maailma muuttuu niin nopeasti ja innovaatioiden syntyprosessit niin monisyisiä, että standardisointi tuskin vastaa ajan haasteisiin parhaalla mahdollisella tavalla. Epäilisinpä veli venäläisen olevan jatkossa kohtuullisissa vaikeuksissa esimerkiksi kuluttajasektorin innovaatioiden kanssa; avaruuteen he toki saavat ihmisiä vahvan luonnontieteellisen tutkimuksen turvin jatkossakin.

Ruotsin ja Suomen innovaatiopolitiikat ovat varsin lähellä toisiaan, mutta erojakin on havaittavissa. Tutustuessani Ruotisin innovaatiojärjestelmän alueellisiin kärkihankkeisiin havaitsin, että Ruotsin innovaatiopolitiikka profiloituu vahvasti bottom-up periaatteen kautta. Alueet ovat hyvin itsenäisesti valinneet omat erikoistumisalueensa ja Vinnova (vastaa lähinnä Tekesiä) rahoittaa näitä tuntuvalla könttäsummalla vähintään kymmenen vuoden ajan. Useat näistä alueellisista aloitteista on rakennettu jonkin perinteisen teollisuudenalan varaan rakentamalla uusi niche uusien teknologioiden ja trendien varaan. Haiskahtaa vahvasti älykkäältä erikoistumiselta (ks. blogini 10.9.2012) vaikka he eivät sellaisesta suoraan puhukaan. Homma on arviointimme mukaan toiminut varsin mallikkaasti.

Suomalainen innovaatiopolitiikka on osaamiskeskusohjelmineen ollut ihailtu malli takavuosina. Tuloksetkin ovat olleet kohtuullisia. Suomi on periaatteessa jaettu klustereihin, joille on haettu osaamiskeskusohjelmassa keskusjohtoisesti  alueellinen vetovastuullinen. Viimeinen osaamiskeskusohjelma loppui vuodenvaihteessa ja nyt on siirrytty Innovatiivisten kaupunkiseutujen (INKA) aikakauteen. INKA-järjestelmä rakennettiin niin että alueet tekivät ensin ehdotuksia omista lähtökohdistaan, minkä jälkeen ylhäältä asetettiin viisi teemoittaista veturipaikkakuntaa, joiden kanssa yhteistyöhön muut alueet voivat halutessaan hakeutua. Tässä taas haiskahtaa  keskusjohtoinen ohjaus ja tilanne voi näyttäytyä juuri tällä hetkellä vähän sekavalta. Vaarana on että alueet eivät oikein tiedä, kuinka tähän järjestelmään liittyisivät ja mistä menestysnichejä etsisivät.

Maailma muuttuu ja nnovaatiopolitiikka on aina tasapainoilua erilaisten asioiden kanssa. Suoraa vastausta ei voi antaa siihen, että missä suhteessa keskusjohtoisuus on alhaalta päin tulevaan aloitteellisuuteen ja tahdonmuodostukseen. Sekava välimuoto on myös monessa suhteessa ongelmallinen.

Tulevaisuuden linjauksia hahmoteltaessa Venäjän suunnasta tuskin kannattaa kovin syvällisesti esimerkkiä hakea. Ruotsin suuntaan kannattaisi kuitenkin ehkä vähän vilkuilla.