Kato käy huippua ennen

Tämän viikon ajankohtaisessa kakkosessa pohdiskeltiin mäkihypyn tilaa. Nykyiseen alennustilaan nähtiin syyksi se, ettei nuorista lahjakkuuksista pystytty pitämään huolta ja pää tuli lopulta vetävän käteen. Mäkihypyssä oli selkeästi pitkään menestyksen illuusio muutaman menestyvän tähden vuoksi. Muistakin lajeista saattaa löytyä samantyyppisiä linjauksia.

Huippu-urheilun muutosryhmän loppuraporttia on arvosteltu huippuvaiheen painottamista. Arvostelijat ovat nähneet urheilijan polun aikaisempien vaiheiden jäävän liiaksi taka-alalle. Lisää tämän tyyppisen ajatteluun aineksia on antanut Olympiakomitean rahanjakomalli. Huippuvaiheeseen on varattu kuusi miljoonaa euroa ja sitä edeltävän vaiheen huippu-urheiluakatemioihin 1,6 miljoona. Uhkaako tällä rahanjaolla mäkihypyn tämänhetkinen kohtalo suomalaista urheilua kokonaisuudessaan?

Löytyisiköhän kysymykseen vastauksia innovaatioteorioista? Korkealaatuisten innovaatioiden tuottaminen vaatii ensin suurta määrää ideoita, joista eri vaiheiden jälkeen seuloutuu markkinoille kelpaava ratkaisu. Usein on todettu, että yhtä hyvää innovaatiota kohden on tarvittu tuhat idea-aihiota. Mitä pidemmälle kelvotonta ideaa viedään, sitä enemmän hukataan resursseja. Kuitenkin vielä ennen huippuratkaisun syntymistä pelissä saattaa olla useita vaihtoehtoisia ratkaisuja. Näihin on kuitenkin satsattava koska ei ole varmuutta mikä naula lopulta vetää. Kustannuksia pyritään hallitsemaan avoimen innovoinnin avulla jossa useat toimijat yhdistävät voimansa ja jakavat riskiä.

Urheilussakin on pidettävä huoli siitä että aihioita riittää ja että ”lahjakkaita aihioita” pystytään tukemaan riittävän pitkälle. Jos näin ei tehdä, niin käy niin kuin mäkihyppyihmiset kuvasivat tilannetta. Tätä taustaa vasten herää kysymys, onko nykyinen yhteiskunnallinen rahanjako oikeassa suhteessa ja kuinka ”suppiloon” ennen huippuvaihetta saadaan riittävästi voimavaroja. Innovaatioteorioiden ja mäkihyppyesimerkin näkökulmasta olen hieman huolestunut tilanteesta.

Huippuvaiheen urheilijat ovat varmastikin kuusi miljoonaansa ansainneet. Huippu-urheilun muutostyöryhmän painotus lajien välisestä yhteistyöstä noudattaa erinomaisesti avoimen innovoinnin sekä riskien ja resurssien jakamisen periaatteita. Keskustelussa on kuitenkin aivan liian vähän korostettu niitä vaiheita ja resursseja, joilla aihiot (lue lahjakkuudet) kehitetään huippu-urheilijoiksi. Nykyjärjestelmä ei oikein toimi ja liian moni lento loppuu kesken liian varhaisessa vaiheessa. Toivottavasti Valon strategiaprosessissa saadaan tästä asiasta rakentava keskustelu ja sen seurauksena tuloksia aikaiseksi. Valon kanssa tulee hakea ratkaisuja, joissa saadaan vastaukset valinta- tai nuorisovalmennusvaiheen tarpeisiin. Iso vastaus on urheiluseurat ja niiden valmius huolehtia tuossa vaiheessa olevista urheilijoistaan.

Intohimoa ja yhteisöllisyyttä

Kirjoittelen tätä blogia Madridin lentokentällä kotiinpaluumatkalla. Olen ollut EU:n Komission toimeksiannosta tarkastelemassa espanjalaisten touhuja. Innovaatioiden ja Euroopan ongelmien lisäksi mieleni on täyttänyt matkalukemisenani olleen Miika Nousiaisen kirjan Maaninkavaara teemat.

Kirjan päähenkilö on koulun talonmies Martti Huttunen, joka on yksinäinen susi ja intohimoinen kestävyysjuoksumies. Huttusen jumalia ovat entiset suomalaiset kestävyysjuoksijat ja hän on omistanut elämänsä kestävyysjuoksuvalmennukselle. Huttusen valmentama poika katoaa kilpailumatkalla ja hänen elämästään katoaa pohja pois. Tytär päättää uhrautua ja lupautuu isänsä valmennettavaksi. Teemana on ”meidän harrastus, muiden elämäntapa”. Isän tahdon mukaisesti töitä tehdään ja kaikki muu kuin juoksu suljetaan hurjine ylilyönteineen elämän ulkopuolelle. Huttuselle kirosanoja ovat esimerkiksi kohtuus, veltto nuoriso ja kaikenmaailman sählyn pelaajat. Yhteisöllisyyteen hän ei usko ja kouluissa, seuroissa ja liitoissa majailee vain epäilyttäviä tasapäistäjiä.

Nykykeskustelussa huippu-urheilussa on korostettu intohimon merkitystä. Varmuudella menestykseen vaaditaan myös kovaa työntekoa. Nykyisin korostetaan paljon myös yhdessä tekemisen ja yhteisöllisyyden merkitystä; tämä oli Huttusen käsityksen ulkopuolella. Huttusen ajatuksia ja nykykeskustelua yhdistäessä nousee esille ainakin pari kysymystä. Millaista intohimoa suomalainen yleisurheilu tarvitsee? Mikä on yhteisöllisyyden rooli osana huipulle pyrkimistä?

Itse pidän intohimoa ja antaumuksellista työntekoa luonnollisesti välttämättömänä; siinä mielessä olen huttunen. Mutta pidän myös yhdessä tekemistä ja yhteisöllisyyttä tärkeänä osana suomalaisen huippu-urheilua – myös yleisurheilua. Yksilöllistä intohimoa tarvitaan, mutta parhaita tuloksia näyttäisi syntyvän kovatasoisissa harjoitusryhmissä ja enenevästi myös korkeatasoisissa harjoituskeskuksissa.

Suomen kaltainen pieni maa, jossa resurssit ovat niukat, on myös syytä tutkailla tiukasti eri lajien organisaatioiden välistä yhteistyötä. Erityisen tärkeänä tämän näen urheilijat huippuvaiheen kynnykselle vievällä aluetasolla, jonka organisoituminen vaatii voimakasta uudistumista. Tarvitaan kokonaan uudenlaista mallia Valon ja sen aluejärjestöjen, lajiliittojen ja seurojen sekä urheiluakatemioiden yhteistyölle. Nykymalli ei tuota tarpeeksi ”raaka-ainetta” huippuvaiheen puristukseen, vaikka siellä resursseja olisikin ehdottomille huipuille.

Uudet rajat rikkovat ehdotukset saavat yleisurheilussakin helposti vastaansa intohimoisia huttusia, jotka elävät 70-luvun kultakauden jälkimainingeista. Niiden aikojen parhaista puolista on toki varmasti erittäin paljon oppimista. Nyt tarvitaan kuitenkin myös uusia intohimoisia, yhteisöllisiä ja rajat rikkovia avauksia: älylliseksi ristipölytykseksikin olen sellaista kutsunut.

Palkat, innovaatiot ja pääomat

Taloudellisen tilanteen ja EK:n johtajavaihdosten takia suomalaisten palkkataso on noussut keskeiseksi puheenaiheeksi. Työnantajapuolella nykyinen palkkataso koetaan kilpailukyvyn esteeksi. Itse ruokin omaa ajatteluani lukemalla kahden fiksun miehen ulostuloja asiasta: Mika Anttosen ajatuksia Talouselämästä http://www.talouselama.fi/uutiset/mika+anttonen+palkkojen+alentaminen+pitaa+aloittaa+eliitista/a2160196 ja Antti Hautamäen pohdintoja hänen blogissaan http://www.kestavainnovaatio.fi/.

Anttonen toteaa: "Palkkaratkaisu pitäisi aloittaa taloudellisesta eliitistä. Olisi kovin hienoa, jos suuryritysten johtoryhmät yksipuolisesti alentaisivat itse omia palkkojaan. 10–20 prosentin alennus, ilman mitään ennakkoehtoja. Jos ollaan isänmaan asioista aidosti kiinnostuneita, niin tällaisen esimerkin näyttäminen ei pitäisi olla ylivoimaista." Näin juuri se on. Mikään ei ole johtamisessa niin vaikuttavaa kuin oman esimerkin antaminen. Muutoinkin johtajien kovien palkkojen perustelu yrityksen menestyksen takuuna lienee aikamoinen myytti. Minulla ei ole evidenssiä siitä, että esimerkiksi suuret bonukset ja optiot johtaisivat yritysten menestykseen. Eiköhän Nokiankin alamäki alkanut siitä kun optiomiljonäärien ruuduilla alkoi pyöriä huviloiden ja veneiden kuvia enemmän kuin bisnesanalyysejä.

Hautamäki kirjoittaa blogissaan "Suomalaisen teollisuuden pitäisi nyt huolestua työn tuottavuudesta ja panostaa siihen esimerkiksi ottamalla tehokkaasti käyttöön tietotekniikkaa. Väitän että suomalainen teollisuus on laiminlyönyt työn tuottavuuden nostamisen. Tätä laiminlyöntiä yritetään nyt korjata vaatimalla palkkapidättyvyyttä. Tässä omat laiminlyönnit siirretään työntekijöiden maksettaviksi. Työn tuottavuutta voidaan nostaa innovaatioilla. Väitteeni tarkoittaa tältä kannalta sitä että teollisuutemme ei ole panostanut tuottavuutta lisääviin innovaatioihin, jotka ovat usein yhdistelmiä uudesta teknologiasta ja uusista toimintatavoista." Antin analyysi osuu naulan kantaan. Tuottavuuttavuutta lisäävien innovaatioiden lisääminen pitää teollisuuden Suomessa. Fiksusti toimimalla ja uusia menetelmiä käyttämällä tuottavuutta on parannnettavissa merkittävästi. Me olemme käyttäneet esimerkiksi taiteen menetelmiä menestyksellisesti tuottavuusinnovatioiden luomisessa. Niissä on paljon potentiaalia.

Kilpailu- ja innovaatiokyvyn parantaminen vaatii erilaisia pääomia: esimerkiksi taloudellista pääomaa, henkistä pääomaa ja sosiaalista pääoma. Itse olen korostanut sosiaalisen pääoman erityistä merkitystä, koska sen avulla mobilisoidaan kaikki muut pääomat. Sosiaalisen pääoman keskeisin elementti on luottamus ja siihen liittyvä eri osapuolten keskeinen kunnioittaminen. Anttosen ajatusten toteuttaminen loisi edellytyksiä sosiaalisen pääoman vahvistumiselle, jonka avulla pystyttäisiin edistämään Hautamäen peräänkuuluttamia tuottavuusinnovaatioita uusin ja koko porukan mukaan ottavin menetelmin. Niillä Suomen kilpailukyky turvataan!

SUL:n puheenjohtajaksi?

Suomen Urheiluliiton liittovaltuuston ehdollepanotoimikunta on asettanut minut liiton puheenjohtajaehdokkaaksi. Moni varmaankin ihmettelee toimikunnan aivoituksia, koska olen suurelle yleisölle varsin tuntematon. Toki olen itsekin miettinyt ankarasti, olisinko sopiva tähän tehtävään. Valotan hieman omia ajatuksiani.

Nuoruudessani olen kilpaillut aktiivisesti ja sitä kautta minulle on jäänyt pysyvä rakkaus yleisurheiluun. Nyt myöhemmällä iällä olen toiminut yleisurheilun suurseuran puheenjohtajana. Se on antanut minulle näköalapaikan seurata yleisurheilun kehitystä siellä missä sitä aidoimmillaan tehdään. Muissa urheilun järjestötehtävissä en ole ollut joitakin asiantuntijatehtäviä lukuun ottamatta, mitä monet voivat pitää heikkoutena. Itse näen kuitenkin vahvuutena sen, että pystyn katsomaan liiton ja sen sidosryhmien toimintaa tuorein silmin. Olen eräänlainen sisäpuolinen ulkopuolinen.

Yliopistourallani olen tutkinut keskeisimmin organisaatioiden muutosta ja muutokseen tarvittavaa toimintakulttuuria. Näitä asioita sivuavat innovatiivisuus ja luovuus, joita myös tarvitaan muutoksen aikaansaamiseksi. Positiivisen muutoksen kannalta olen nähnyt siiloutuneisuuden ja kuppikuntaisuuden kaikkein tuhoisimmiksi tekijöiksi. Siispä olen tutkimuksissani paneutunut menetelmiin, joilla siiloja murretaan ja älyllistä ristipölytystä lisätään. Tämä ymmärrys antaa mielestäni hyvän pohjan johtaa niitä toimenpiteitä, joita suomalaisessa huippu-urheilussa ja urheilussa laajemminkin nyt tarvitaan.

Teoriat ovat teorioita eikä niillä pelkästään saada mitään aikaiseksi. Olen kuitenkin alistanut teoriani kovimpaan mahdollisen testiin, käytäntöön. Olen ollut mukana lukemattomissa muutosprosesseissa asiantuntijana. Mutta vielä tärkeämpää, olen johtanut ”nyrkit savessa” monien toimintakulttuurien muutosta. Yksi on 15-vuotinen taival Lahden alueen innovaatiojärjestelmän muuttaminen EU:n ja OECD:n mallialueeksi. Siinä jos missä on tarvittu verkostojen johtamista. Viimeisin urakka on ollut yliopistomme teknistaloudellisen tiedekunnan perusteellinen muutosprosessi. Tarpeettomat siilot on murrettu ja uusi suunta löydetty. Tulin tähän prosessiin Lahden yksiköstä eräänlaisena sisäpuolisena ulkopuolisena ja katselin asioita uudesta vinkkelistä. Siis kyseessä oli hyvin samanlainen lähtökohta kuin nyt SUL:n puheenjohtajuutta harkittaessa.

Edellä olevat ajatukset päässäni annoin suostumukseni ehdokkuuteen. Arto Bryggare on toinen ehdokas. Itse arvostan hänen saavutuksiaan ja asennettaan paljon. Liittovaltuutettujen tehtävänä on päättää, kumpi meistä on puheenjohtajan tehtävään soveliaampi juuri nyt.

Uudet mahdolliset maailmat ja strategiakonsultointi

Monet entiset totuudet joutuvat kyseenalaisiksi kun globaali toimintaympäristö muuttuu radikaalisti. Globaalia muutosta voi kuvata parhaiten kolmoisvelkaantumisen käsitteen avulla. Maailma velkaantuu kolmella tavalla: ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti.

Nykymenolla olemme tuhon tiellä. Perinteinen strategiakonsultointi ja siinä käytetyt menetelmät jatkavat tällä tiellä. Asiat on nähtävä ja tehtävä toisin. Tässä tilanteessa on pystyttävä hahmottamaan ja rakentamaan uusia mahdollisia maailmoja, joissa vapaudutaan kolmoisvelkaantumisen kierteestä. Yhteiskunnallisesta kitkasta johtuen näiden maailmojen rakentamiseen tarvitaan uusia tajunnan räjäyttäviä ja uudelleen kokoavia menetelmiä ja todellista heittäytymistä muutoksen tekemiseen ”nyrkit savessa”.

Omien joukkojen kanssa olemme tutkineet yhdessä Stanfordin yliopiston kanssa muun muassa niin sanottua DARPA:n mallia ja soveltaneet niitä oppeja omissa menetelmissämme. DARPA on USA:n puolustusvoimia lähellä oleva yksikkö, jossa on kehitetty esimerkiksi internet ja GPS. Niiden kehittäminen on vaatinut erityisiä visionäärisiä menetelmiä. Kehittäminen perustuu radikaaliin visioon ja sen rohkeaan eteenpäin viemiseen. Erilaiset tasapäistämiseen kuuluvat toimintatavat, kuten vertaisarviointi, pidetään tästä prosessista kaukana ja uusi maailma alkaa rakentua.

Muutos ei synny kuitenkaan pelkästään visioimalla vaan muutokset on myös toteutettava. Muutosprosessissa tarvitaan älyllistä ristipölytystä yli rajapintojen. Taiteen menetelmät ovat osoittautuneet ylivertaiseksi, kun murretaan uusien polkujen esteenä olevia siiloja. Näillä menetelmillä tehdään näkymätön näkyväksi. Siis tunkeudutaan eri toimijoiden näkymättömiin arvoihin, uskomuksiin ja kulttuurisiin käsityksiin, joiden ristiriita vaikeuttaa tulevan maailman rakentamista. Uusi suunta saadaan aikaan minimikitkalla: radikaalit muutokset saadaan toteutettua ja tekijöiden motivaatio muutokseen säilyy korkeana.

Olen menettänyt uskoni perinteiseen strategiatyöskentelyyn. Sen vaikuttavuus on osoittautunut heikoksi. Darpalaisella visioinnin mallilla ja taiteen menetelmien soveltamisella muutokseen voidaan luoda uusi mahdollinen maailma strategiakonsultointiin. Jos haluat todella irrottautua nykyiseltä polulta, luoda vision uudesta mahdollisesta maailmasta ja toteuttaa tämän vision, jatkan mielelläni älyllistä (tai älytöntä) ristipölytystä asiasta.

Niukkuuden rikkaus

Osallistuin eilen tulevaisuusseloteon ennakointiprosessin Lappeenrannan tilaisuuteen. Tilaisuuden aiheena oli "niukkuuden mahdollisuudet". Keskustelu oli ihan hyvää ja pyöri alussa lähinnä luonnonvarojen niukkuuden tarjoamien haasteiden ja mahdollisuuksien ympärillä. Myöhemmin keskustelu levisi moniin suuntiin ja lopulta päällimäiseksi mieleeni jäivät spiritin, itseluottamuksen ja yhdessä tekemisen teemat. Hyviä asioita!

Mutta palataanpa hetkeksi niukkuuden teemaan. Maailmalla on viime vuosina alettu puhua ilmiöstä nimeltä "frugal innovation" tai "reverse innovation". Nämä termit yhdistetään erityisesti kehittyvillä markkinoilla tapahtuvaan niukkaan innovointiin. Kun on vähän taloudellisia resursseja, joudutaan kehittämään länsimaiden näkökulmasta usein osin jopa alkeellisia innovaatioita. Mikäli nämä innovaatiot käyttävät vielä taloudellisesta niukkuudesta johtuen vähäisesti matriaaleja, voidaan päästä lähelle kestävän  innovoinnin maailmaa. Tämä luo suomalaisille innovoijille uusia haasteita - ja mahdollisuuksia.

Me kehitämme ja olemme ylpeitä huippuluokan teknologiaa sisältävistä tuotteistamme. Usein jää huomaamatta, että tällaisen tuotteen ja kehittyvien markkinoiden tarpeiden välillä on ammottava aukko. Kun esimerkiksi kehittyvällä markkinalla materiaalien kantolaite on ihminen, on turha kaupata miljoonien high tech -härveliä siihen tarpeeseen koska sitä ei ole mahdollista hankkia. On löydettävä markkinoille mahdollisia ratkaisuja, jotta voidaan hyödyntää kehittyvien markkinoiden voimakas kasvu.

Edellä mainitussa tilanteessa on keskeistä saada tuotekehitysinsinööri ajattelemaan markkinan ehdoilla. Sitä tuskin voi tehdä suljetussa laboratoriossa. Keskeistä on lähteä tutustumaan markkinaan ja ottaa käyttäjä mukaan innovointiprosessiin. Tähän prosessiin tulisi käyttää uusia menetelmiä ja työkaluja. Niitä olemme mekin tutkineet, testanneet ja hyviksi havainneet. Parhaassa tapauksessa voimme luoda testiympäristöjä, joissa markkinan ja tuotekehittäjän välinen siilo murretaan ja rakennetaan yhdessä uusia mahdollisia maailmoja. Olisikohan tällaiselle ajattelulle sijaa Suomen innovaatiopolitiikassa?

Älykäs erikoistuminen

Euroopan tasolla on alettu puhua älykkäästä erikoistumisesta (smart specialisation) keskeisimpänä innovaatiopolitiikan konseptina. Suomessa tähän keskusteluun ei ole juurikaan syvällisesti paneuduttu, vaan älykkään erikoistumisen teema on syrjäytetty nopeasti kommentein ”se on meillä osaamiskeskusohjelmalla jo hoidettu” tai ”tämä on EU-jargonia; smart sitä ja smart tätä”.

Kaikista suomalaisen innovaatiopolitiikan ansioista huolimatta älykästä erikoistumista Suomessa ei ainakaan aluetasolla ole tehty ja konseptin syvintä olemusta ei ole lähdetty edes kunnolla ruotimaan. Jako klustereiden alueellisiin vetovastuisiin ja niihin liittyvät toimenpiteet ovat alueilla jääneet osin ylimalkaisiksi. Ottakaamme esimerkiksi Lappeenrannan-Imatran seutu, joka klusterijaolla sai itseoikeutetusti metsäklusterin vetovastuun osaamiskeskusohjelman viimeistä vaihetta synnytettäessä. On kuitenkin on ollut helppo huomata, että toimenpiteet ovat jääneet valitettavan yleiselle tasolle eikä vaikuttavia ja yhteistoiminnallisia innovaatioverkostoja ole riittävästi syntynyt.

Innovaatiokeskittymäajattelu pitää sisällään uudenlaista dynamiikkaa; varsinkin jos se yhdistetään aluetasolla älykkään erikoistumisen ajattelumalliin. Työ- ja elinkeinoministeriön tiedossa olevat innovaatiokeskittymäkriteerit mahdollistavat vallan mainiosti tämän yhtälön. Tuleehan innovaatiokeskittymän sisältää edelläkävijämarkkinoita, avoimia testiympäristöjä ja kansainvälisiä verkostoja, jotka tukevat älykästä erikoistumista.

Palataan Lappeenrannan-Imatran seudulle. Innovaatiokeskittymän elementtejä ei tule etsiä hahmottomasta suurklusterista, vaan esimerkiksi Suomen vahvimpaan energiatutkimukseen pohjautuvasta puhtaan energian nichestä (jossa metsäklusteri voi olla merkittävä toimija) tai esimerkiksi terveydenhuoltosektorin uudistamisesta, josta hyödyt saadaan paitsi toiminnan tehostamisesta myös lisääntyvästä terveysturismista. Näiden älykkään erikoistumisen innovaatiokeskittymäverkostojen tulee olla niin konkreettisia, että keskeiset toimijat näkevät toistensa ”silmämunat” ja ryhtyvät konkreettisesti luomaan alueelle maailmanluokan tutkimus- ja sovelluslaboratoriota.