Kilpailumatkat ja sosiaalinen media

En aloita tätä kirjoitustani muinaisista kreikkalaisista vaan 1500-luvulta. Macchiavelli totesi tuolloin: ”Mikään yritys ei ole vaikeampi alkaa, vaarallisempi suorittaa ja epävarmempi tuloksiltaan kuin uuden järjestelmän voimaan saattaminen. Uudistaja saa näet vastaansa ne, joille vanha olotila on edullinen; ja nekin, joita uusi voisi hyödyntää, ovat sen laimeita puolustajia.” Tämä on tullut viime päivinä mieleeni kun olemme yrittäneet toimia vähän uusiin ajattelumalleihin pohjautuen.

Suomen Urheiluliiton päätös jättää lähettämättä urheilijoita alle 17-vuotisten Olympialaisiin Nanjingiin on herättänyt keskustelua mediassa, erityisesti sosiaalisessa mediassa. Yleisurheilijan urapolun asiantuntijoita on riittänyt ja kommentteja on lennellyt. Urheiluliiton päätös asiasta tehtiin perusteellisen harkinnan jälkeen jo marraskuussa. Koska päätöksen arvostelijoilla on toki oma pointtinsa, selvennän hieman päätöksen perusteita.

Urheiluliiton valmennussektori pohti asiaa ja päätyi siihen, että kolmen viikon kisamatka sisältäen mahdollisesti vain yhden kilpailun ei palvele nuoren urheilijan kehittymistä parhaalla mahdollisella tavalla. Urheiluliiton hallitus teki asiassa valmennusjohtajan esityksestä yksimielisen päätöksen. Samansuuntaisia ajatuksia on ollut muuallakin; Ruotsin ja Norjan yleisurheiluliitot ovat myös päättäneet jättää lähettämättä joukkueita kisoihin.

Kisojen konseptihan vaatii paikalla oloa koko kisojen ajan. Huikea elämysmatkahan reissu tietysti olisi, mutta se ei olisi yleisurheilijan urapolun näkökulmasta välttämättä eduksi. Lahjakkaalle nuorelle on tarjolla matkan varrelle yllin kyllin MM- ja EM-tasoisia kilpailuja matkalla kohti tavoittelemaamme aikuisiän huippua.  Twiiteissä on korostettu Urheiluliiton typeryyttä, koska kisajärjestäjät maksaisivat matkat. Ilmaiset matkat eivät ole riittävä peruste; eiväthän huiputkaan joka paikkaan mene vaikka heille siitä maksettaisiin jopa huimia summia.

Sitten siirryn vähän yhteiskunnallisempaan ilmiöön. Kuinka tästä marraskuussa tekemästämme päätöksestä nyt tällainen helkkarinmoinen haloo syntyi? Taustalla on pitkäaikainen prosessi, jossa Olympiakomitean työntekijän sitkeällä kulissivaikuttamisella on keskeinen osuus. Koska toisenlaiseenkin päätökseen löytyy tiettyjä perusteita, tässä on ollut hyvä tilaisuus saada Urheiluliiton tekemä työ näyttämään ihan päättömältä. Sopiva määrä menneisyyden painolasteja on ollut vielä vauhdittamassa asioiden kulkua. Sitten kun samoin ajattelevan lähipiirin tuella saadaan tietty kriittinen massa ylitettyä, vyöry on valmis. Tällaisen vaikuttamisen mahdollisuuden nykyinen mediakenttä oivallisesti tarjoaa. Sosiaalisella medialla ei ole suhteellisuudentajua ja lyöntikilpailuun on hyvinkin niukalla asioihin perehtymisellä helppo yhtyä. Tutkijanammattini näkökulmasta tämä on äärimmäisen mielenkiintoista ja johtamisnäkökulmasta mukavan haastavaa.

Me Suomen Urheiluliitossa kestämme tämän arvostelun. Tavoitteenamme on suomalalaisen yleisurheilun tason nosto strategiaamme pohjautuen. Näemme arvostelijoiden osin hyvätkin pointit, koska niistä paljon päätöstä tehdessä keskustelimme. Vyörytyksestä huolimatta emme näe perusteita päätöksemme muuttamiselle. Menestyäkseen kannattaa mennä joskus jonoja vastaan eikä jonojen mukana. Ja tekihän päätöksen kaiken kukkuraksi Suomen Urheiluliitto, ei Suomen Tuuliviiriliitto.

Innovaatiotutkijan Venäjä-tuska

Yhtenä yliopistomme kolmesta strategisesta kärjestä on toimia kansainvälisenä Venäjä-yhteyksien rakentajana. Tähän liittyen olen minäkin koettanut näitä yhteyksiä rakentaa. Viimeksi kävin pari viikkoa sitten Kazanissa erinomaisesti onnistuneella yliopistovierailulla. Sain myös joku aika sitten valmiiksi apurahahakemuksen aiheena synnyttää venäläisten ja eurooppalaisten yliopistojen yhteistyönä tutkimusohjelma ”EU-Russia Innovation Ecosystem Research Program”.

Viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet olon kuitenkin vähän tuskaiseksi. Ongelmallisia kysymyksiä on ainakin kolme: 1) Voikohan tuollaisiin aiheisiin  saada tässä tilanteessa rahoitusta? 2) Millaisiin käytännön ongelmiin tutkimushanke toteutuessaan voi ajautua? 3) Kuinka itse suhtaudun yhteistyöhön varsin epäilyttäviä elementtejä sisältävien tapahtumakulkujen jälkeen? Pohdiskelen vähän viimeistä kysymystä.

Ukrainan tilanteeseen liittyvä tapahtumakulku voi pahimmissa skenaarioissa johtaa tuhoisiin seurauksiin. Ei ole hulluutta sanoa historiasta löytyvän hyvin varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka näillä askelmerkeillä ja viisveisaamisella kansainvälisistä laeista on lopulta käynyt. Elämme vaarallisia aikoja! Tuleeko minun vain olankohatuksella suhtautua lausuntoihin, joissa vaaditaan valtiolle oikeuksia puolustaa yhdenkin kansalaisen etuja vieraan valtion alueella vaikka asein? Tämähän on Suomen kannalta hirvittävä ajattelutapa. Pitäisikö minun alkaa muuttaa käyttäytymistäni jollain tavoin? Olisiko yliopistojen tutkimusyhteistyössä syytä painaa jarrua?

Erityisen vaarallista on hurjaksi yltyvä kansalliskiihko. Se tuntuu sumentavan fiksuinakin pidettyjen ihmisten ajattelun. Mutta mitä ajattelevat tutkimuskumppanimme venäläisissä yliopistoissa? Se ei ole tullut puheeksi. Olemme keskustelleet tutkimus- ja koulutusasioista. Tutkimusagendamme on kolmoisvelkaantumisen estäminen. Se lienee kestävä teema erilaisissa maailmapolitiikan tilanteissa. Meidän yhteistyömme on ennen kaikkea ihmisten eikä valtioiden välistä.

Itse olen tässä tuskassani päätynyt siihen lopputulokseen, että jatkan yhteistyötä tutkimus- ja koulutusverkostossamme sillä ehdolla, että etenemme tieteen ehdoilla sotkematta suoraan kansainväistä politiikkaa innovaatiotutkimukseemme. Uskon ihmisten välisen kanssakäymisen mikrotasolla kuitenkin olevan hyödyllistä; välien katkaiseminen johtaa huonoihin lopputuloksiin sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä.

Yliopistoyhteistyö jatkukoon. Fokus kansainvälinä Venäjä-yhteyksien rakentajanakin velvoittaa tähän, myös vaikeina aikoina. Tapaamme venäläisdelegaatioita Lappeenrannassa niin maalis- kuin huhtikuussakin.

Mottona olkoon kuitenkin vanha kunnon ajatus: hyvän puolesta ja pahaa vastaan!

Ovatko elinkeinopolitiikan pelikentällä oikeat pelaajat?

Pressiklubissa perjantaina 14.2 Matti Apunen luonnehti Martti Hetemäen johtaman ekonomistityöryhmän TV-esiintymisen tuovan mieleen lähinnä jonkinmoisen ekonomistijuntan. Apusella lienee ollut mielessä Gennadi Janajevin juntan esiintymisen tunnelma reilut parikymmentä vuotta sitten Neuvostoliiton hajotessa. Näissä tilanteissa ja Suomen elinkeinopolitiikassa ei liene kovin paljon yhteistä; yritän kuitenkin rakentaa asioiden välille kömpelöä aasinsiltaa.

Ekonomistit ovat saaneet suomalaisessa talouskeskustelussa hegemonisen ja junttamaisen asiantuntijaroolin. Ekonomistit ovat se ryhmä, jolta aina kysytään kuinka Suomi nousisi näivettymisen tieltä. Tässä unohtuu helposti, että ekonomistien analyysi- ja työkalupakki on varsin rajallinen nykytilanteen ratkomiseen. Pakissa on lähinnä vain makrotalouteen liittyviä työkaluja. Ekonomistit ovat fiksua porukkaa, mutta heidän osaamisensa ei ole parhaimmillaan tuottavuutta ja innovaatiota lisäävien mikrotaloudellisten toimenpiteiden hahmottamisessa. Niiden avulla saataisiin kuitenkin haluttu nousu aikaiseksi.

Toinen merkittävä talouspoliittinen keskustelijaryhmä ovat perinteisten suuryritysten johtajat; osa näistä on kivunnut aina vuorineuvoksiksi asti. Heitä kutsutaan erilaisiin työryhmiin, selkärankaseminaareihin ja muihin keskustelutilaisuuksiin. Nämä hallitsevat keskustelua myös erilaisissa etujärjestöissä kuten EK:ssa. Uskoisinpa kuitenkin, että tulevien 20 vuoden menestystekijät ovat aika lailla erilaisia kuin menneiden kahden vuosikymmenen vastaavat. Epäillä siis sopii, että onkohan tällä ryhmällä hallussaan kaikkia työkaluja, joita keskustelussa nyt kaivataan. Pahinta on jos erään hyvin asioista perillä olevan henkilön letkautus pitää paikkansa. Hän on hyvin huolissaan syrjäytymisestä ja hänen mukaansa pahimmin syrjäytynyt ryhmä on suuryritysten johtoklaani: se on suurelta osin syrjäytynyt elämästä.

Kolmas keskusteluun osallistuva ryhmä ovat poliitikot. Tämä porukan tausta on pääosin ”vain” politiikassa, mikä tuottaa myös vain rajallisen analyysi- ja työkalupakin tulevaisuuden talousongelmien ratkaisemiseen. Mutta ennen muuta tämä tausta luo herkän alustan kahden ensimainitun ryhmän analyyseille ja jopa lobbaukselle. Näen tässä suuren uhkan sille, että keskustelu säilyy junttamaisesti lukkiutuneena vanhoihin kaavoihin edelleen. Nyt poliitikoilla olisi kuitenkin mahdollisuus osoittaa luovuutta ja rohkeutta sekä nousta muutoksen todellisiksi ajureiksi.

Tarkoitukseni ei ole missään tapauksessa syyllistää ryhminä ekonomisteja, suuryritysten johtajia tai poliitikkoja. He tekevät hyvää ja arvokasta työtä kaikki omilla areenoillaan. Väitän kuitenkin että meiltä puuttuu elinkeinopolitiikan keskusteluareenoilta tärkeitä pelintekijöitä. Missä ovat työryhmien ja seminaarien listoilta pk- ja kasvuyrittäjät, mikrotason innovaatio- ja tuottavuusasiantuntijat sekä työelämän kehittämisen asiantuntijat? Ilonpilkahduksiakin tosin on. Esimerkiksi Matti Alahuhdan ja Mikko Kososen artikkeli Helsingin Sanomien Vieraskynässä alisuoriutumisesta ja organisaatiokulttuurin merkityksestä oli erinomainen avaus. Työ- ja elinkeinoministeriön Työelämä 2020 -ohjelmassa puhutaan varsin oikeista asioista. Tämä keskustelu kannattaisi nostaa talouskeskustelun ytimeen.  Vaikka Pekka Himasen raportin syntytapa pännii minua kovasti, niin ei se niin huono tuotos ole kuin on annettu ymmärtää. Oikeansuuntaisia avauksia siinä ilman muuta on. Myös monilta muilta areenoilta löytyisi erinomaisia keskustelijoita ja toimijoita Suomen saattamiseksi nousuun.

En ole poistamassa elinkeinopolitiikan kentältä pelaajia. Monipuolisemmaksi pelintekijöiden joukko on kuitenkin saatava. Muutoin hyökkäyspäästä puuttuu tarvittava luovuus ja omassa päässä kolisee edelleen jatkuvasti.  

 

Mandela, Aristoteles ja suurisieluisuus

Nelson Mandela on poissa. Minulla ei ole idoleita, mutta jos olisi, niin se olisi kai Mandela. Mieleeni palautuu TV-lähetys Espanjassa vuosia sitten. Kruununprinssi meni naimisiin ja paikalle oli kutsuttu suuri joukko valtionpäämiehiä ja siniverisiä. Mandela hallitsi sisääntulollaan tilannetta suvereenisti. Kun hän asteli majesteetillisesti kirkkoon, niin muut näyttivät hyvin, hyvin pieniltä. Mikä teki vuosikymmeniä vankilassa viruneesta miehestä niin huikean arvostetun?

Minusta Mandela oli hyveellinen ihminen. Aristoteles määritteli hyveellisen ihmisen ominaisuuksia jo liki 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Hän luetteli Nikomakhoksen etiikassa yhteensä kaksitoista luonteen hyvettä: miehuullisuus, kohtuullisuus, anteliaisuus, runsaskätisyys, suurisieluisuus, sopiva määrä kunnianhimoa, rauhallisuus, mielihyvän tuottaminen, oman itsensä sopiva esiintuominen, seurallisuus, oikeudenmukaisuus ja ystävyys. Näitä luonteen hyveitä ohjaavat intellektuaaliset hyveet viisaus ja käytännöllinen järki. Voin tuskin kuvitella ketään ihmistä maailmassa jossa hyveet yhdistyvät niin vakuuttavasti kuin Nelson Mandelassa.

Haluan kuitenkin painottaa yhtä hyvettä Mandelassa jopa ylitse muiden, nimittäin suurisieluisuutta. Aristoteleen mukaan suurisieluisuus on eräänlainen hyveiden kruunu, sillä se tekee muut hyveet suuremmiksi, eikä sitä ole ilman niitä. Siksi on niin vaikea olla suurisieluinen, sillä se vaatii hyvyyttä ja jaloutta. Loukkaukset suurisieluinen unohtaa nopeasti, sillä ne eivät hänen tapauksessaan ole kuitenkaan oikeutettuja. Suurisieluinen ei muistele kärsimäänsä pahaa – sellainen pitkämuistisuus ei kuulu suurisieluiselle, joka pikemminkin unohtaa pahat asiat. Suurisieluisuus näkyy Aristoteleen mukaan myös päällepäin; suurisieluinen ei ole kiireinen ja hän ei ole jännittynyt. 

Näen mandelamaista suurisieluisuutta valitettavan vähän yhteiskunnassamme. Muutkin hyveet jäävät tuhottoman usein esimerkiksi ahneuden, omaneduntavoittelun, vastustajien tuhoamisen ja pitkävihaisuuden jalkoihin. Mandelalla olisi ollut hyviä syitä sortua paheiden tielle mutta hän valitsi hyveet ja suurisieluisuuden. Eräs aikakautemme suurimmista on poissa. Nyt on meistä jokaisen syytä hiljentyä hetkeksi itseemme. Kuinka saamme edes pienessä määrin mandelamaisuutta itseemme? Onnistuessamme meidän kaikkien elämä olisi paljon helpompaa.

Valon hallitus ja urheilun suunta

Uuden urheilun keskusjärjestön, Valon, alku on ollut osin takkuinen. Keskeisenä syynä tähän on ollut se, että suuri osa isoista lajiliitoista ei ole vielä liittynyt Valoon. Syitä tähän lienee useita, jopa joitakin urheilun toimijoiden henkilökohtaisia motiiveja on mainittu. Keskeisenä syynä lienee ollut suhtautuminen aluejärjestöjen rooliin. Myös rahanjako huippu-urheilun ja muiden liikunnan osa-alueiden välillä on herättänyt intohimoja.

Tulin jostain syystä keväällä nimitetyksi Valon hallituksen ehdollepanotoimikuntaan. Toimikunta on tänään tehnyt esityksensä hallituksen kokoonpanosta (ks. http://www.valo.fi/@Bin/419934/Valon%20hallitusehdokkaiden%20esittely.pdf). Se tulee varmaankin herättämään myös keskustelua ja ihmetteleviä mielipiteitä. Oman käsitykseni mukaan toimikunta teki rauhassa työtään ja pyrki aikaansaamaan ehdotukseksi kokoonpanon, jossa esitettyjen henkilöiden osaamisten ja taustojen summa mahdollistaisi suomalaisessa urheilussa tarvittavan muutoksen tekemisen. Kunnioitimme jäsenjärjestöjen tekemiä ehdotuksia, mutta otimme myös meille sälytetyn henkilöiden etsintätehtävän vakavissamme. Mandaattiajattelusta pyrimme tietoisesti eroon.

Mitä tämän hallituksen sitten pitäisi mielestäni tehdä? Puheenjohtajaehdotus kielii siitä, että toiminunnan mielestä valtakunnallisia päällekkäisiä rakenteita on purettava. Rakenteita yläpäästä on kevennettävä ja resursseja siirrettävä lähemmäs kenttää. Aluejärjestöt (tai aluetoiminta) on saatava paremmin mukaan yhteisiin kehittämistalkoisiin (ks. blogini 15.5.2013 näillä sivuilla). Olympiakomitean, Valon, lajiliittojen ja seurojen on kehitettävä kokonaan uusi malli alueille. Lasten ja nuorten liikkumisen edistämisestä on varmaankin helpoimmin löydettävissä se yhteistoiminnan alue, jolla pannaan ensiksi tuulemaan. Siitä hyötyvät niin huippu-urheilu kuin terveysliikuntakin. Päällekkäisyyksien poistamisen seurauksena resursseja vapautuu kaikkien hyväksi.

Toivoisin, että uuden aikanaan valittavan hallituksen myötä Valon pattitilanne laukeaa. Omiin oppeihini tukeutuen en oikein osaa pitää nykytilannetta hyvänä. Suomi on aivan liian pieni maa kestämään tarpeetonta sisäistä kahinointia. Päinvastoin järkeni mukaan meillä pitäisi olla korkean sosiaalisen pääoman maana mahdollista löytää sellaisia yhdessä tekemisen muotoja, joilla visio ”olemme maailman liikkuvin urheilukansa 2020” ei jää jälkipolville vitsin aiheeksi. Elämme tänä syksynä eräänlaista kulminaatiopistettä tuon vision uskottavuuden näkökulmasta.

Veikkausvaroilla radikaaliin nousuun

En ole kovinkaan huolissani Suomen palkkatasosta, veroista tai vaikkapa työurien pituuksista. Olen huolissani suomaisesta innovaatiojärjestelmästä ja sen kyvystä tuottaa kestävää kilpailukykyä. Kykymme tuottaa esimerkiksi tuottavuusinnovaatioita tai todella radikaaleja innovaatioita ei ole riittävällä tasolla. Kyse on mikrotason asioista, ei makrotason prosenteista ja vuosista. Tämä keskustelunaihe jää jatkuvasti ekonomistien mielitermien jalkoihin.

Radikaalien innovaatioiden tuottaminen vaatii radikaaliutta myös niiden tuottamisessa. Tutkiessamme Yhdysvalloissa toimivan DARPA:n mallia havaitsimme sen toimivan hyvin eri tavalla kuin mitä meillä mikään taho toimii. DARPA:han on Yhdysvalojen puolustusteollisuutta lähellä toimiva tutkimusyksikkö, jonka sivutuotteena on syntynyt siviiliyhteiskuntaan mm. sellaisia innovaatioita kuin internet ja GPS. DARPA hyljeksii sellaista standardimenettelyä kuin vertaisarviointia rahoituksen myöntämisessä. Lähes ainoa kriteeri on vision hulluus ja kehittäjien intohimo.

DARPA:lla on toki huikeasti enemmän resursseja käytettävissä kuin Suomessa voisimme kuvitella saavamme tällaisiin toimintamalleihin. Olisiko meidän kuitenkin jotenkin mahdollista saada vaikka pienimuotoisempi darpalainen areena maahamme? Suomen Akatemia ja Tekes rahoittavat ansiokkaasti tutkimusta ja innovaatioita. Strategisen huippuosaamisen keskukset (SHOK:it) tuovat oman hyvän lisänsä innovaatiojärjestelmäämme. Darpalaiseen toimintatapaan näissä ei kuitenkaan ole juurikaan päästy.

Kun vaikeroi, niin olisi kai hyvä myös ehdottaa jotain ratkaisua. Niinpä sen teen. Veikkaus käyttää käsittääkseni tieteen tukemiseen noin 110 miljoonaa euroa. Näillä rahoilla voisi mielestäni rakentaa jotain todella uutta – esimerkiksi Suomen ”DARPA-areenan”. Sen toimintaa ohjaisi paremminkin hullu visionäärisyys kuin normaalit rahoituskriteerit. Veikkauksen toimintafilosofiaan tällainen uuden luominen sopisi mielestäni huomattavasti paremmin kuin vanhojen rakenteiden rahoittaminen. Kannattaisiko kokeilla?

Tuottavuusinnovaatioilla kolmoisvelkaantumisen kimppuun

Mieltäni kaihertaa edelleen kolmoisvelkaantumisen teema. Velkaannumme jatkuvasti 1) ekologisesti: luonnonvaroja käytetään 1,5-kertaisesti enemmän kuin pitäisi, elokuusta eteenpäin elämme loppuvuoden velaksi; 2) taloudellisesti: Eurooppa, valtiot ja kunnat elävät velaksi, syömme siis lastemme lautasilta; 3) sosiaalisesti: ihmiset voivat pahoin kasvavien paineiden alla, työpahoinvoinnin kustannukset ovat Työterveyslaitoksen mukaan 40 Mrd. vuodessa. Minusta tämä ei ole leikin asia. Kolmoisvelkaantuminen on vakava uhka hyvinvoinnillemme. Se luo kuitenkin myös liiketoimintamahdollisuuksia niille, jotka haluavat sellaisia hyödyntää.

Mikäli ei lähdetä alentuvan talouskasvun tielle (käytännössä mahdottomuus), ainoa keino kolmoisvelkaantumisen estämiseen on tuottavuuden lisääntyminen. Sana ”tuottavuus” saa monet meistä siilipuolustukseen; onhan esimerkiksi valtion tuottavuusohjelma ollut lähes irvikuva sille tuottavuudelle mitä tässä tarkoitan. Meidän tulee pystyä hyödyntämään olemassa olevia luonnonvaroja tehokkaammin, ja meidän on opittava repimään tuottavuutta prosesseista ei ihmisistä. Säästetään luonnonvaroja, rahaa ja ihmisiä. Monesti sen jälkeen väärässä ollut nobelisti Paul Krugman totesi vuonna 1994: “Productivity is not everything but in the long run it is almost everything”. Tuossa lausunnossaan hän oli kirotun oikeassa.

Kuinka tuottavuutta voidaan parantaa? Euroopan Komissio on todennut Euroopan olevan tuottavuusloukussa (productivity gap). Syynä tähän nähdään innovaatiojärjestelmän toimimattomuus ja kykenemättömyys soveltaa tietotekniikkaa. Olen hyvin pitkälle samaa mieltä; tiede ja käytäntö eivät kohtaa riittävällä tavalla. Edelleen näytetään luottavan liikaa tieteen työntöön ja ihminen unohtuu. Komission listaan lisäisin vielä kolmanneksi tekijäksi johtamisen ja prosessien kehittämisen. Elämme edelleen siiloutuneessa yhteiskunnassa ja siiloutuneissa organisaatioissa; tuottavuushyödyt jäävät saavuttamatta monimutkaistuvien ongelmien edessä.

Taloudellisesta kasvusta 80% selittyy tuottavuudella ja tuottavuudesta 80% innovaatioilla. “Production and use of knowledge is at the core of value-added activities, and innovation is at the core of growth” sanoivat Archibugi ja Michie vuonna 1995. Ratkaisuna kolmoisvelkaantumiseen ovat uudenlaiset TUOTTAVUUSINNOVAATIOT. Ne voivat olla hyvin monenlaisia. Ne eivät synny yleensä yhden tieteenalan sisällä eivätkä perinteisillä tavoilla. Tarvitaan rohkeita uusia menetelmiä.

Mitä sellaiset ovat? Niiden kuvaamiseen ei lyhyt blogimoodini riitä. Päätänkin kirjoitukseni pieneen mainokseen. LUT:n tuotantotalouden tiedekunta on ottanut toimintansa keskiöön tuottavuusinnovaatiot. Yhdistämme toiminnassamme perinteisiä insinööritieteitä epäortodoksisiin menetelmiin. Linkissä on nähtävissä diaversio toimintafilosofiastamme.

http://www.slideshare.net/VesaHarmaakorpi/lut-tuotantotalous-esittely

Slideshow in English.

http://www.slideshare.net/VesaHarmaakorpi/lut-iem-presentation

On tartuttava härkää sarvista! Apuakin on saatavilla.