Suomalainen, ruotsalainen ja venäläinen innovaatiopolitiikan ihmemaassa

Viikonlopun pääministeriäänestysten jälkeen ja minihallitusneuvottelujen kynnyksellä poliittinen huomio kiinnittyy varmastikin hallituksen linjauksissa tapahtuviin muutoksiin. Kirjoittelen kuitenkin itsepintaisesti tässä keskustelussa sivuraiteilla olevasta innovaatiopolitiikasta, koska näen sen olevan avainroolissa Suomen kasvu-uralle saattamisesta.

Sytykkeitä tähän kirjoitukseen sain kun olin puolitoista viikkoa arvioimassa Ruotsin innovaatiojärjestelmän alueellisia kärkihankkeita. Tietynlaista innoitusta antoi myös vierailuni kutsuvieraana ja kommentaattorina Venäjän innovaatiotiedekuntien johtajien seminaarissa. Innovaatioista, innovaatiojohtamisesta ja innovaatiopolitiikasta voi puhua jopa niin eri tavalla että tuskin käsittää että puhutaan samasta ilmiöstä. Vaihtoehtoisia lähestymistapoja siis on olemassa.

Venäläisten keskustelu poikkeaa perusteellisesti pohjoismaisesta. Keskeinen konsepti seminaarissa oli standardi. Venäläisen standardisoivat parhaillaan keskusjohtoisesti käsitettä innovaatiojohtaminen. Sitten vuorossa on sen standardisoiminen, mitä innovaatiojohtajalta vaaditaan. Lopuksi standardisoidaan innovaatiojohtamisen yliopisto-opetus. Kaikkien yliopistojen on jatkossa opetettava tätä oppiainetta valtiollisen standardin mukaisesti. No, maailma muuttuu niin nopeasti ja innovaatioiden syntyprosessit niin monisyisiä, että standardisointi tuskin vastaa ajan haasteisiin parhaalla mahdollisella tavalla. Epäilisinpä veli venäläisen olevan jatkossa kohtuullisissa vaikeuksissa esimerkiksi kuluttajasektorin innovaatioiden kanssa; avaruuteen he toki saavat ihmisiä vahvan luonnontieteellisen tutkimuksen turvin jatkossakin.

Ruotsin ja Suomen innovaatiopolitiikat ovat varsin lähellä toisiaan, mutta erojakin on havaittavissa. Tutustuessani Ruotisin innovaatiojärjestelmän alueellisiin kärkihankkeisiin havaitsin, että Ruotsin innovaatiopolitiikka profiloituu vahvasti bottom-up periaatteen kautta. Alueet ovat hyvin itsenäisesti valinneet omat erikoistumisalueensa ja Vinnova (vastaa lähinnä Tekesiä) rahoittaa näitä tuntuvalla könttäsummalla vähintään kymmenen vuoden ajan. Useat näistä alueellisista aloitteista on rakennettu jonkin perinteisen teollisuudenalan varaan rakentamalla uusi niche uusien teknologioiden ja trendien varaan. Haiskahtaa vahvasti älykkäältä erikoistumiselta (ks. blogini 10.9.2012) vaikka he eivät sellaisesta suoraan puhukaan. Homma on arviointimme mukaan toiminut varsin mallikkaasti.

Suomalainen innovaatiopolitiikka on osaamiskeskusohjelmineen ollut ihailtu malli takavuosina. Tuloksetkin ovat olleet kohtuullisia. Suomi on periaatteessa jaettu klustereihin, joille on haettu osaamiskeskusohjelmassa keskusjohtoisesti  alueellinen vetovastuullinen. Viimeinen osaamiskeskusohjelma loppui vuodenvaihteessa ja nyt on siirrytty Innovatiivisten kaupunkiseutujen (INKA) aikakauteen. INKA-järjestelmä rakennettiin niin että alueet tekivät ensin ehdotuksia omista lähtökohdistaan, minkä jälkeen ylhäältä asetettiin viisi teemoittaista veturipaikkakuntaa, joiden kanssa yhteistyöhön muut alueet voivat halutessaan hakeutua. Tässä taas haiskahtaa  keskusjohtoinen ohjaus ja tilanne voi näyttäytyä juuri tällä hetkellä vähän sekavalta. Vaarana on että alueet eivät oikein tiedä, kuinka tähän järjestelmään liittyisivät ja mistä menestysnichejä etsisivät.

Maailma muuttuu ja nnovaatiopolitiikka on aina tasapainoilua erilaisten asioiden kanssa. Suoraa vastausta ei voi antaa siihen, että missä suhteessa keskusjohtoisuus on alhaalta päin tulevaan aloitteellisuuteen ja tahdonmuodostukseen. Sekava välimuoto on myös monessa suhteessa ongelmallinen.

Tulevaisuuden linjauksia hahmoteltaessa Venäjän suunnasta tuskin kannattaa kovin syvällisesti esimerkkiä hakea. Ruotsin suuntaan kannattaisi kuitenkin ehkä vähän vilkuilla.

Kilpailumatkat ja sosiaalinen media

En aloita tätä kirjoitustani muinaisista kreikkalaisista vaan 1500-luvulta. Macchiavelli totesi tuolloin: ”Mikään yritys ei ole vaikeampi alkaa, vaarallisempi suorittaa ja epävarmempi tuloksiltaan kuin uuden järjestelmän voimaan saattaminen. Uudistaja saa näet vastaansa ne, joille vanha olotila on edullinen; ja nekin, joita uusi voisi hyödyntää, ovat sen laimeita puolustajia.” Tämä on tullut viime päivinä mieleeni kun olemme yrittäneet toimia vähän uusiin ajattelumalleihin pohjautuen.

Suomen Urheiluliiton päätös jättää lähettämättä urheilijoita alle 17-vuotisten Olympialaisiin Nanjingiin on herättänyt keskustelua mediassa, erityisesti sosiaalisessa mediassa. Yleisurheilijan urapolun asiantuntijoita on riittänyt ja kommentteja on lennellyt. Urheiluliiton päätös asiasta tehtiin perusteellisen harkinnan jälkeen jo marraskuussa. Koska päätöksen arvostelijoilla on toki oma pointtinsa, selvennän hieman päätöksen perusteita.

Urheiluliiton valmennussektori pohti asiaa ja päätyi siihen, että kolmen viikon kisamatka sisältäen mahdollisesti vain yhden kilpailun ei palvele nuoren urheilijan kehittymistä parhaalla mahdollisella tavalla. Urheiluliiton hallitus teki asiassa valmennusjohtajan esityksestä yksimielisen päätöksen. Samansuuntaisia ajatuksia on ollut muuallakin; Ruotsin ja Norjan yleisurheiluliitot ovat myös päättäneet jättää lähettämättä joukkueita kisoihin.

Kisojen konseptihan vaatii paikalla oloa koko kisojen ajan. Huikea elämysmatkahan reissu tietysti olisi, mutta se ei olisi yleisurheilijan urapolun näkökulmasta välttämättä eduksi. Lahjakkaalle nuorelle on tarjolla matkan varrelle yllin kyllin MM- ja EM-tasoisia kilpailuja matkalla kohti tavoittelemaamme aikuisiän huippua.  Twiiteissä on korostettu Urheiluliiton typeryyttä, koska kisajärjestäjät maksaisivat matkat. Ilmaiset matkat eivät ole riittävä peruste; eiväthän huiputkaan joka paikkaan mene vaikka heille siitä maksettaisiin jopa huimia summia.

Sitten siirryn vähän yhteiskunnallisempaan ilmiöön. Kuinka tästä marraskuussa tekemästämme päätöksestä nyt tällainen helkkarinmoinen haloo syntyi? Taustalla on pitkäaikainen prosessi, jossa Olympiakomitean työntekijän sitkeällä kulissivaikuttamisella on keskeinen osuus. Koska toisenlaiseenkin päätökseen löytyy tiettyjä perusteita, tässä on ollut hyvä tilaisuus saada Urheiluliiton tekemä työ näyttämään ihan päättömältä. Sopiva määrä menneisyyden painolasteja on ollut vielä vauhdittamassa asioiden kulkua. Sitten kun samoin ajattelevan lähipiirin tuella saadaan tietty kriittinen massa ylitettyä, vyöry on valmis. Tällaisen vaikuttamisen mahdollisuuden nykyinen mediakenttä oivallisesti tarjoaa. Sosiaalisella medialla ei ole suhteellisuudentajua ja lyöntikilpailuun on hyvinkin niukalla asioihin perehtymisellä helppo yhtyä. Tutkijanammattini näkökulmasta tämä on äärimmäisen mielenkiintoista ja johtamisnäkökulmasta mukavan haastavaa.

Me Suomen Urheiluliitossa kestämme tämän arvostelun. Tavoitteenamme on suomalalaisen yleisurheilun tason nosto strategiaamme pohjautuen. Näemme arvostelijoiden osin hyvätkin pointit, koska niistä paljon päätöstä tehdessä keskustelimme. Vyörytyksestä huolimatta emme näe perusteita päätöksemme muuttamiselle. Menestyäkseen kannattaa mennä joskus jonoja vastaan eikä jonojen mukana. Ja tekihän päätöksen kaiken kukkuraksi Suomen Urheiluliitto, ei Suomen Tuuliviiriliitto.

Innovaatiotutkijan Venäjä-tuska

Yhtenä yliopistomme kolmesta strategisesta kärjestä on toimia kansainvälisenä Venäjä-yhteyksien rakentajana. Tähän liittyen olen minäkin koettanut näitä yhteyksiä rakentaa. Viimeksi kävin pari viikkoa sitten Kazanissa erinomaisesti onnistuneella yliopistovierailulla. Sain myös joku aika sitten valmiiksi apurahahakemuksen aiheena synnyttää venäläisten ja eurooppalaisten yliopistojen yhteistyönä tutkimusohjelma ”EU-Russia Innovation Ecosystem Research Program”.

Viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet olon kuitenkin vähän tuskaiseksi. Ongelmallisia kysymyksiä on ainakin kolme: 1) Voikohan tuollaisiin aiheisiin  saada tässä tilanteessa rahoitusta? 2) Millaisiin käytännön ongelmiin tutkimushanke toteutuessaan voi ajautua? 3) Kuinka itse suhtaudun yhteistyöhön varsin epäilyttäviä elementtejä sisältävien tapahtumakulkujen jälkeen? Pohdiskelen vähän viimeistä kysymystä.

Ukrainan tilanteeseen liittyvä tapahtumakulku voi pahimmissa skenaarioissa johtaa tuhoisiin seurauksiin. Ei ole hulluutta sanoa historiasta löytyvän hyvin varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka näillä askelmerkeillä ja viisveisaamisella kansainvälisistä laeista on lopulta käynyt. Elämme vaarallisia aikoja! Tuleeko minun vain olankohatuksella suhtautua lausuntoihin, joissa vaaditaan valtiolle oikeuksia puolustaa yhdenkin kansalaisen etuja vieraan valtion alueella vaikka asein? Tämähän on Suomen kannalta hirvittävä ajattelutapa. Pitäisikö minun alkaa muuttaa käyttäytymistäni jollain tavoin? Olisiko yliopistojen tutkimusyhteistyössä syytä painaa jarrua?

Erityisen vaarallista on hurjaksi yltyvä kansalliskiihko. Se tuntuu sumentavan fiksuinakin pidettyjen ihmisten ajattelun. Mutta mitä ajattelevat tutkimuskumppanimme venäläisissä yliopistoissa? Se ei ole tullut puheeksi. Olemme keskustelleet tutkimus- ja koulutusasioista. Tutkimusagendamme on kolmoisvelkaantumisen estäminen. Se lienee kestävä teema erilaisissa maailmapolitiikan tilanteissa. Meidän yhteistyömme on ennen kaikkea ihmisten eikä valtioiden välistä.

Itse olen tässä tuskassani päätynyt siihen lopputulokseen, että jatkan yhteistyötä tutkimus- ja koulutusverkostossamme sillä ehdolla, että etenemme tieteen ehdoilla sotkematta suoraan kansainväistä politiikkaa innovaatiotutkimukseemme. Uskon ihmisten välisen kanssakäymisen mikrotasolla kuitenkin olevan hyödyllistä; välien katkaiseminen johtaa huonoihin lopputuloksiin sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä.

Yliopistoyhteistyö jatkukoon. Fokus kansainvälinä Venäjä-yhteyksien rakentajanakin velvoittaa tähän, myös vaikeina aikoina. Tapaamme venäläisdelegaatioita Lappeenrannassa niin maalis- kuin huhtikuussakin.

Mottona olkoon kuitenkin vanha kunnon ajatus: hyvän puolesta ja pahaa vastaan!

Ovatko elinkeinopolitiikan pelikentällä oikeat pelaajat?

Pressiklubissa perjantaina 14.2 Matti Apunen luonnehti Martti Hetemäen johtaman ekonomistityöryhmän TV-esiintymisen tuovan mieleen lähinnä jonkinmoisen ekonomistijuntan. Apusella lienee ollut mielessä Gennadi Janajevin juntan esiintymisen tunnelma reilut parikymmentä vuotta sitten Neuvostoliiton hajotessa. Näissä tilanteissa ja Suomen elinkeinopolitiikassa ei liene kovin paljon yhteistä; yritän kuitenkin rakentaa asioiden välille kömpelöä aasinsiltaa.

Ekonomistit ovat saaneet suomalaisessa talouskeskustelussa hegemonisen ja junttamaisen asiantuntijaroolin. Ekonomistit ovat se ryhmä, jolta aina kysytään kuinka Suomi nousisi näivettymisen tieltä. Tässä unohtuu helposti, että ekonomistien analyysi- ja työkalupakki on varsin rajallinen nykytilanteen ratkomiseen. Pakissa on lähinnä vain makrotalouteen liittyviä työkaluja. Ekonomistit ovat fiksua porukkaa, mutta heidän osaamisensa ei ole parhaimmillaan tuottavuutta ja innovaatiota lisäävien mikrotaloudellisten toimenpiteiden hahmottamisessa. Niiden avulla saataisiin kuitenkin haluttu nousu aikaiseksi.

Toinen merkittävä talouspoliittinen keskustelijaryhmä ovat perinteisten suuryritysten johtajat; osa näistä on kivunnut aina vuorineuvoksiksi asti. Heitä kutsutaan erilaisiin työryhmiin, selkärankaseminaareihin ja muihin keskustelutilaisuuksiin. Nämä hallitsevat keskustelua myös erilaisissa etujärjestöissä kuten EK:ssa. Uskoisinpa kuitenkin, että tulevien 20 vuoden menestystekijät ovat aika lailla erilaisia kuin menneiden kahden vuosikymmenen vastaavat. Epäillä siis sopii, että onkohan tällä ryhmällä hallussaan kaikkia työkaluja, joita keskustelussa nyt kaivataan. Pahinta on jos erään hyvin asioista perillä olevan henkilön letkautus pitää paikkansa. Hän on hyvin huolissaan syrjäytymisestä ja hänen mukaansa pahimmin syrjäytynyt ryhmä on suuryritysten johtoklaani: se on suurelta osin syrjäytynyt elämästä.

Kolmas keskusteluun osallistuva ryhmä ovat poliitikot. Tämä porukan tausta on pääosin ”vain” politiikassa, mikä tuottaa myös vain rajallisen analyysi- ja työkalupakin tulevaisuuden talousongelmien ratkaisemiseen. Mutta ennen muuta tämä tausta luo herkän alustan kahden ensimainitun ryhmän analyyseille ja jopa lobbaukselle. Näen tässä suuren uhkan sille, että keskustelu säilyy junttamaisesti lukkiutuneena vanhoihin kaavoihin edelleen. Nyt poliitikoilla olisi kuitenkin mahdollisuus osoittaa luovuutta ja rohkeutta sekä nousta muutoksen todellisiksi ajureiksi.

Tarkoitukseni ei ole missään tapauksessa syyllistää ryhminä ekonomisteja, suuryritysten johtajia tai poliitikkoja. He tekevät hyvää ja arvokasta työtä kaikki omilla areenoillaan. Väitän kuitenkin että meiltä puuttuu elinkeinopolitiikan keskusteluareenoilta tärkeitä pelintekijöitä. Missä ovat työryhmien ja seminaarien listoilta pk- ja kasvuyrittäjät, mikrotason innovaatio- ja tuottavuusasiantuntijat sekä työelämän kehittämisen asiantuntijat? Ilonpilkahduksiakin tosin on. Esimerkiksi Matti Alahuhdan ja Mikko Kososen artikkeli Helsingin Sanomien Vieraskynässä alisuoriutumisesta ja organisaatiokulttuurin merkityksestä oli erinomainen avaus. Työ- ja elinkeinoministeriön Työelämä 2020 -ohjelmassa puhutaan varsin oikeista asioista. Tämä keskustelu kannattaisi nostaa talouskeskustelun ytimeen.  Vaikka Pekka Himasen raportin syntytapa pännii minua kovasti, niin ei se niin huono tuotos ole kuin on annettu ymmärtää. Oikeansuuntaisia avauksia siinä ilman muuta on. Myös monilta muilta areenoilta löytyisi erinomaisia keskustelijoita ja toimijoita Suomen saattamiseksi nousuun.

En ole poistamassa elinkeinopolitiikan kentältä pelaajia. Monipuolisemmaksi pelintekijöiden joukko on kuitenkin saatava. Muutoin hyökkäyspäästä puuttuu tarvittava luovuus ja omassa päässä kolisee edelleen jatkuvasti.  

 

Mandela, Aristoteles ja suurisieluisuus

Nelson Mandela on poissa. Minulla ei ole idoleita, mutta jos olisi, niin se olisi kai Mandela. Mieleeni palautuu TV-lähetys Espanjassa vuosia sitten. Kruununprinssi meni naimisiin ja paikalle oli kutsuttu suuri joukko valtionpäämiehiä ja siniverisiä. Mandela hallitsi sisääntulollaan tilannetta suvereenisti. Kun hän asteli majesteetillisesti kirkkoon, niin muut näyttivät hyvin, hyvin pieniltä. Mikä teki vuosikymmeniä vankilassa viruneesta miehestä niin huikean arvostetun?

Minusta Mandela oli hyveellinen ihminen. Aristoteles määritteli hyveellisen ihmisen ominaisuuksia jo liki 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Hän luetteli Nikomakhoksen etiikassa yhteensä kaksitoista luonteen hyvettä: miehuullisuus, kohtuullisuus, anteliaisuus, runsaskätisyys, suurisieluisuus, sopiva määrä kunnianhimoa, rauhallisuus, mielihyvän tuottaminen, oman itsensä sopiva esiintuominen, seurallisuus, oikeudenmukaisuus ja ystävyys. Näitä luonteen hyveitä ohjaavat intellektuaaliset hyveet viisaus ja käytännöllinen järki. Voin tuskin kuvitella ketään ihmistä maailmassa jossa hyveet yhdistyvät niin vakuuttavasti kuin Nelson Mandelassa.

Haluan kuitenkin painottaa yhtä hyvettä Mandelassa jopa ylitse muiden, nimittäin suurisieluisuutta. Aristoteleen mukaan suurisieluisuus on eräänlainen hyveiden kruunu, sillä se tekee muut hyveet suuremmiksi, eikä sitä ole ilman niitä. Siksi on niin vaikea olla suurisieluinen, sillä se vaatii hyvyyttä ja jaloutta. Loukkaukset suurisieluinen unohtaa nopeasti, sillä ne eivät hänen tapauksessaan ole kuitenkaan oikeutettuja. Suurisieluinen ei muistele kärsimäänsä pahaa – sellainen pitkämuistisuus ei kuulu suurisieluiselle, joka pikemminkin unohtaa pahat asiat. Suurisieluisuus näkyy Aristoteleen mukaan myös päällepäin; suurisieluinen ei ole kiireinen ja hän ei ole jännittynyt. 

Näen mandelamaista suurisieluisuutta valitettavan vähän yhteiskunnassamme. Muutkin hyveet jäävät tuhottoman usein esimerkiksi ahneuden, omaneduntavoittelun, vastustajien tuhoamisen ja pitkävihaisuuden jalkoihin. Mandelalla olisi ollut hyviä syitä sortua paheiden tielle mutta hän valitsi hyveet ja suurisieluisuuden. Eräs aikakautemme suurimmista on poissa. Nyt on meistä jokaisen syytä hiljentyä hetkeksi itseemme. Kuinka saamme edes pienessä määrin mandelamaisuutta itseemme? Onnistuessamme meidän kaikkien elämä olisi paljon helpompaa.

Valon hallitus ja urheilun suunta

Uuden urheilun keskusjärjestön, Valon, alku on ollut osin takkuinen. Keskeisenä syynä tähän on ollut se, että suuri osa isoista lajiliitoista ei ole vielä liittynyt Valoon. Syitä tähän lienee useita, jopa joitakin urheilun toimijoiden henkilökohtaisia motiiveja on mainittu. Keskeisenä syynä lienee ollut suhtautuminen aluejärjestöjen rooliin. Myös rahanjako huippu-urheilun ja muiden liikunnan osa-alueiden välillä on herättänyt intohimoja.

Tulin jostain syystä keväällä nimitetyksi Valon hallituksen ehdollepanotoimikuntaan. Toimikunta on tänään tehnyt esityksensä hallituksen kokoonpanosta (ks. http://www.valo.fi/@Bin/419934/Valon%20hallitusehdokkaiden%20esittely.pdf). Se tulee varmaankin herättämään myös keskustelua ja ihmetteleviä mielipiteitä. Oman käsitykseni mukaan toimikunta teki rauhassa työtään ja pyrki aikaansaamaan ehdotukseksi kokoonpanon, jossa esitettyjen henkilöiden osaamisten ja taustojen summa mahdollistaisi suomalaisessa urheilussa tarvittavan muutoksen tekemisen. Kunnioitimme jäsenjärjestöjen tekemiä ehdotuksia, mutta otimme myös meille sälytetyn henkilöiden etsintätehtävän vakavissamme. Mandaattiajattelusta pyrimme tietoisesti eroon.

Mitä tämän hallituksen sitten pitäisi mielestäni tehdä? Puheenjohtajaehdotus kielii siitä, että toiminunnan mielestä valtakunnallisia päällekkäisiä rakenteita on purettava. Rakenteita yläpäästä on kevennettävä ja resursseja siirrettävä lähemmäs kenttää. Aluejärjestöt (tai aluetoiminta) on saatava paremmin mukaan yhteisiin kehittämistalkoisiin (ks. blogini 15.5.2013 näillä sivuilla). Olympiakomitean, Valon, lajiliittojen ja seurojen on kehitettävä kokonaan uusi malli alueille. Lasten ja nuorten liikkumisen edistämisestä on varmaankin helpoimmin löydettävissä se yhteistoiminnan alue, jolla pannaan ensiksi tuulemaan. Siitä hyötyvät niin huippu-urheilu kuin terveysliikuntakin. Päällekkäisyyksien poistamisen seurauksena resursseja vapautuu kaikkien hyväksi.

Toivoisin, että uuden aikanaan valittavan hallituksen myötä Valon pattitilanne laukeaa. Omiin oppeihini tukeutuen en oikein osaa pitää nykytilannetta hyvänä. Suomi on aivan liian pieni maa kestämään tarpeetonta sisäistä kahinointia. Päinvastoin järkeni mukaan meillä pitäisi olla korkean sosiaalisen pääoman maana mahdollista löytää sellaisia yhdessä tekemisen muotoja, joilla visio ”olemme maailman liikkuvin urheilukansa 2020” ei jää jälkipolville vitsin aiheeksi. Elämme tänä syksynä eräänlaista kulminaatiopistettä tuon vision uskottavuuden näkökulmasta.

Veikkausvaroilla radikaaliin nousuun

En ole kovinkaan huolissani Suomen palkkatasosta, veroista tai vaikkapa työurien pituuksista. Olen huolissani suomaisesta innovaatiojärjestelmästä ja sen kyvystä tuottaa kestävää kilpailukykyä. Kykymme tuottaa esimerkiksi tuottavuusinnovaatioita tai todella radikaaleja innovaatioita ei ole riittävällä tasolla. Kyse on mikrotason asioista, ei makrotason prosenteista ja vuosista. Tämä keskustelunaihe jää jatkuvasti ekonomistien mielitermien jalkoihin.

Radikaalien innovaatioiden tuottaminen vaatii radikaaliutta myös niiden tuottamisessa. Tutkiessamme Yhdysvalloissa toimivan DARPA:n mallia havaitsimme sen toimivan hyvin eri tavalla kuin mitä meillä mikään taho toimii. DARPA:han on Yhdysvalojen puolustusteollisuutta lähellä toimiva tutkimusyksikkö, jonka sivutuotteena on syntynyt siviiliyhteiskuntaan mm. sellaisia innovaatioita kuin internet ja GPS. DARPA hyljeksii sellaista standardimenettelyä kuin vertaisarviointia rahoituksen myöntämisessä. Lähes ainoa kriteeri on vision hulluus ja kehittäjien intohimo.

DARPA:lla on toki huikeasti enemmän resursseja käytettävissä kuin Suomessa voisimme kuvitella saavamme tällaisiin toimintamalleihin. Olisiko meidän kuitenkin jotenkin mahdollista saada vaikka pienimuotoisempi darpalainen areena maahamme? Suomen Akatemia ja Tekes rahoittavat ansiokkaasti tutkimusta ja innovaatioita. Strategisen huippuosaamisen keskukset (SHOK:it) tuovat oman hyvän lisänsä innovaatiojärjestelmäämme. Darpalaiseen toimintatapaan näissä ei kuitenkaan ole juurikaan päästy.

Kun vaikeroi, niin olisi kai hyvä myös ehdottaa jotain ratkaisua. Niinpä sen teen. Veikkaus käyttää käsittääkseni tieteen tukemiseen noin 110 miljoonaa euroa. Näillä rahoilla voisi mielestäni rakentaa jotain todella uutta – esimerkiksi Suomen ”DARPA-areenan”. Sen toimintaa ohjaisi paremminkin hullu visionäärisyys kuin normaalit rahoituskriteerit. Veikkauksen toimintafilosofiaan tällainen uuden luominen sopisi mielestäni huomattavasti paremmin kuin vanhojen rakenteiden rahoittaminen. Kannattaisiko kokeilla?