Ekosysteemiperustaisella innovaatiopolitiikalla nousuun?

Tämä teksti on julkaisu lähes saman sisältöisenä Etelä-Suomen Sanomien vierailijakolumnina 4.1.2016.

Teksti on työstetty yhdessä Satu Rinkisen kanssa.

Luova tuho on talouden uudistumisen keskeinen moottori. Sen mekanismit eivät ole toimineet toivotulla tavalla Suomessa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Luova tuho on varsin arvaamaton ja itseohjautuva prosessi. Kasvun luominen tapahtuu erilaisilla kehitysalustoilla ja internettalous on muuttanut liiketoimintalogiikkaa merkittävästi. Toimintojen skaalautuvuus on parhaimmillaan aivan eri luokassa kuin aiemmin. Tuottajien ja kuluttajien roolit hämärtyvät uudistuvassa toimintamallissa ja hierarkkiset rakenteet huojuvat.

Johtaminen on enemmän vertaisverkostojen fasilitointia kuin hierarkkista johtamista tai edes perinteistä verkostojen johtamista. Suomalaista yhteiskuntaa ohjataan kuitenkin jopa enenevästi ylhäältä käsin erilaisilla ohjelmilla.  Valitettavasti esimerkiksi hallituksen kärkihankkeet ovat vahvasti ylhäältä ohjattuja eivätkä tue alueellisten innovaatioekosysteemien tai globaalien liiketoimintaekosysteemien syntymistä. Testaus- ja kokeilukulttuuri on ekosysteemiajattelun ytimessä. Suomi on ollut strategioiden ja selvitysten luvattu maa. Ekosysteemiajattelu on kuitenkin postmodernissa yhteiskunnassa tapahtuvaa yritysten ja erehdysten kautta oppimista. Näemme liian usein lineaarisia kehityskulkuja: yliopistossa tutkittu – VTT:llä testattu – eikä toimi missään.

Internettalous muuttaa myös tutkimuksen logiikkaa kun sen keskeiseksi tavoitteeksi nähdään innovaatioiden tuottaminen. Käytäntölähtöinen tutkimusote valtaa yhtäältä alaa tiedelähtöisen rinnalla.  Toisaalta innovaatio- ja liiketoimintaekosysteemien luonnissa ja uudistamisessa tärkeässä roolissa on odottamattoman etsiminen luoden vaatimuksia radikaalien innovaatioiden luomisprosesseille. Vaarana on pudota näiden tutkimusotteiden välimaastoon, jossa tutkimuksen vaikuttavuus jää heikoksi. Tämänhetkinen kehitys ei vastaa tarkoitustaan. Tutkijat suuntaavat väheneviä resursseja juoksukilpailuun rahoituksesta ja samalla juostaan ulkomaisten tiedeartikkelien perässä kysymättä mikä on vaikuttavuus Suomen taloudellisen kehityksen näkökulmasta. Toimintakulttuuri ja  ohjausmekanismit olisi mietittävä uusiksi.


Lakeja ja säädöksiä voidaan suunnata ekosysteemien kehittämiseen. Lainsäädännöllä voidaan edistää esimerkiksi puhtaan teknologian kehittämiseen ja hyödyntämiseen perustuvien ekosysteemien kehittymistä. Lainsäädäntö, sääntely ja byrokratia ovat usein kuitenkin pahimpia mahdollisia ekosysteemituholaisia niiden pystyessä katkomaan kehityskulkuja jo ennen niiden alulle pääsyä. Suomi on tällä hetkellä byrokratian luvattu maa; Suomen lainsäädäntö ja säädökset on käytävä läpi ekosysteemiajattelun linssit päässä ja siivottava tuholaiset pois. Luovaa tuhoa ja yrittäjyyttä ei pidä estää lainsäädännöllä eikä hallintohimmeleillä.


Ekosysteemien kehittäminen poikkeaa perinteisestä rahoitustoiminnasta. Parhaimmillaan se on julkisesti rahoitettujen hankintojen sekä tutkimus- ja tuotekehityspanosten synerginen kokonaisuus yhdistettynä yksityiseen riskipääomaan. Ekosysteemien rahoitukselle tulisi luoda pohjaa kysyntävetoisesti julkisten hankintojen kautta. Hyvä lisäsysäys saadaan aikaiseksi, mikäli kysyntävetoisuutta vahvistetaan tarjonnalla: uudelleen suunnatulla tutkimus- ja kehitysrahoituksella. Tähän kokonaisuuteen yksityisen riskirahoitukseen on helppo tarttua. Uusi rahoitusideologia vaatii erittäin merkittävää toimintakulttuurin muutosta Suomessa, mutta on menestyksekkään ekosysteemipolitiikan näkökulmasta välttämätöntä. Työ- ja elinkeinoministeriöllä ja Tekesillä on tässä keskeinen rooli ja kuntien on ymmärrettävä hankintatoimen olevan osa elinkeinopolitiikkaa.


Kärkiyritysten rooli ekosysteemeissä on osoittautunut ratkaisevaksi. Suuryritysten tulisi nähdä roolinsa enenevästi ekosysteemien kautta; nyt niiden toiminta on usein liian siilomaista. Toiminnan muuttaminen ekosysteemilähtöiseksi saattaa tuntua aluksi erittäin vaivalloiselta, mutta tuottaa hyvää hedelmää kärkiyrityksille jo keskipitkällä aikavälillä. Kärkiyritysvetoisten ekosysteemien synnyttäminen on keskeistä Suomen työllisyyskehityksen turvaamisessa ja tässä on jo nähtävissä ilahduttavaa muutosta.


Suomalaiset toimijat ovat ymmällään ekosysteemipolitiikan haasteiden edessä. Uusien PPPP-toimintamallien (public-private-people-partneship) ei Suomessa ota onnistuakseen parhaalla mahdollisella tavalla. Yhteiskuntamme on liian ylhäältä ohjattu ja sillä on vaikeuksia irrottautua vallitsevasta siilomaisesta toimintatavasta. Julkisen sektorin rooli ei kuitenkaan ole poistuva tai edes vähenevä, vaan oikein totutettuna se voi olla jopa kasvava esimerkiksi julkisten hankintojen suuntaajana ekosysteemimyönteisiksi.  Ekosysteemiajatteluun paneutuminen voisi avata osittain väylän ulos työmarkkinajärjestöjen pattitilanteeseen. Kannattaisi keskittyä siihen iänikuisten makrotalouden kilpailukykytekijöihin keskittyvän vatuloinnin sijasta, vaikka tärkeitä nekin ovat.