Sosiaalinen pääoma, valehtelu ja maine

Olen itse kasvanut jotenkin sellaisessa ”rehellisyys maan perii” hengessä. Edelleen uskon pitkällä tähtäimellä niin, mutta onko tulossa välivaihe, jossa valehtelemalla voi saada paljonkin aikaan? Brexit ja Trump ovat tietysti näitä asioita saaneet pohdiskelemaan. Jonkinmoisena tiedemiehenä lähden tarkastelemaa asiaa parin konseptin kautta: sosiaalisen pääoman ja maineen.

Kun henkinen pääoma on päänupissamme ja taloudellinen pääoma lompakossamme, sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan sitä pääomaa, joka on verkostoissamme. Sosiaalisen pääoman sanotaan koostuvan luottamuksesta, kommunikaatiosta ja yhteisöllisyydestä. Onko sosiaalinen pääoma sitten yleinen vai kontekstisidonnainen resurssi? Siis onko esimerkiksi yliopiston professorilla yleistä sosiaalista pääomaa joka puolella yhteiskunnassa vai vain tietyissä piireissä? Väitän, että sosiaalinen pääoma on pääosin kontekstisidonnaista: esimerkiksi professorilla voi olla paljon sosiaalista pääomaa tutkijapiireissä, mutta hänen sosiaalinen pääomansa yritysten suuntaan voi olla olematonta. Periaatteessa siis voidaan luoda erilaista sosiaalista pääomaa erilaisiin verkostoihin.


Henkilökohtaista sosiaalista pääomaa mitataan yleensä sillä, kuinka paljon kontakteja henkilön verkostossa on. Jos ihminen on aktiivinen yhteiskunnassa ja osallistuu esimerkiksi paljon järjestötyöhön, hänellä on paljon sosiaalista pääomaa. Tällä mittaustavalla päästään vain osittaiseen totuuteen. Erityisen tärkeää on kanssakäymisen laatu erilaisissa konteksteissa. Jos henkilö tunnetaan epäluotettavana verkostoissaan, ei hänen sosiaalinen pääomansa kasva kontaktien määrän kasvaessa. Maine on siis tärkeä osa sosiaalista pääomaa.


Sitten palaan takaisin kirjoituksen lähtöajatukseen. Olemmeko tulleet vaiheeseen, jossa jonkinmoista kummallista kontekstisidonnaista sosiaalista pääomaa kyetään luomaan valehtelemalla, maineen siitä suuremmin kärsimättä? Kuinka rakentuu sosiaalinen pääoma Trumpin ympärillä esimerkiksi hänen ydinkannattajakunnassaan? Eikö rehellisyydellä ja rehellisen maineella ole enää näissä piireissä mitään merkitystä?

Minusta tässä on ilmassa hyvin vaarallisia piirteitä. En tietenkään usko tällaisen suuntauksen jatkuvan loputtomiin. Valheeseen perustuvia keinotodellisuuksia on luotu aiemminkin ja ne ovat saaneet aikanaan tylyn lopun. Tällaiset keinotodellisuudet saattavat kuitenkin kestää valitettavan kauan ja olla seurauksiltaan karmeita; ajatellaanpa vaikka Nikolai Ceausescun Romanian kehityskaarta. Siksi on syytä taistella ankarasti valehteluun perustuvien keinotodellisuuksien sikiämistä vastaan.

Toivotaan siis,  että sosiaalinen pääoma ja menestys rakentuvat mahdollisimman pitkälle rehellisyyteen ja siihen perustuvaan maineeseen.

Ekosysteemiperustainen innovaatiopolitiikka, osa 2: suosituksia toimijoille.

Työstimme Satu Rinkisen kanssa joitain suosituksia eri toimijoille. Ekosysteemiperustaisen innovaatiopolitiikan ydinteemat on esitetty edellisessä blogissa.

Hallitus

Hallituksen keskeisimmät roolit liittyvät ekosysteemien kehittymiseen liittyvien esteiden poistamiseen. Keskeisesti ne liittyvät byrokratian ja sääntelyn purkamiseen. Ekosysteemikehityksen rattaissa oleva hiekka tulee poistaa. Kärkihankkeet ja vastaavat tulisi laatia niin, että ne ottavat huomioon ekosysteemien ydinteemat. Nyt ne näyttäytyvät liikaa ylhäältä ohjatuilta ja eivät noudata parhaalla mahdollisella tavalla ekosysteemipolitiikan periaatteita. Ekosysteemipolitiikan keskeisenä esteenä on eri ministeriöiden välinen valta- ja reviiritaistelu. Hallituksen tulee huolehtia sen esteen poistamsiesta.

Eri ministeriöt

Työ- ja elinkeinoministeriö on paljon vartijana. Se vastaa sekä teollisuus- ja innovaatiopolitiikasta sisältäen muun muassa energiapolitiikan. Työ- ja elinkeinoministeriön tulisi ymmärtää paremmin tuotekehitysrahoituksessa tarvittava muutos; se tulee suunnata enemmän synergoimaan ekosysteemikehityksen kanssa ja yhdistää rahoitusta ekosysteemejä synnyttäviin hankintoihin. Energiapolitiikan keskeiseksi ajuriksi tulisi ottaa ekosysteemien synnyttäminen vanhakantaisen keskitettyihin ratkaisuihin painottuvan energiapolitiikan sijaan.

Liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalaan kuuluu ekosysteemiajattelussa keskeisen digitalisaation edistäminen. Lähes kaikki uudet ekosysteemit pohjautuvat jollain muotoa tietoteknisiin kehitysalustoihin. Millä edellytyksillä Suomesta voisi tulla digitaalisten kehitysalustojen hautomo kansallista turvallisuutta vaarantamatta? Millä edellytyksillä Suomi voisi luoda kansainvälisesti merkittävän tietoturvan ekosysteemin? Lainsäädäntö tulisi käydä läpi ekosysteeminäkökulmasta.

Puhtaan teknologian ja biotalouden ratkaisut nähdään yksiksi mahdollisiksi ekosysteemien kehittämisen moottoreiksi. Tämä aihealue kuuluu keskeisesti ympäristöministeriön sekä maa-ja metsätalousministeriöiden mandaatteihin. Ministeriöiden ja aluehallinnon toimintakulttuuri ei vielä välttämättä tue ekosysteemien kehittymistä. Ministeriöiden tulisi ottaa enemmän yritystoimintaa tukeva elinkeinopoliittinen rooli. Ympäristösuojelu, maa- ja metsätalous sekä yritystoiminnan edistäminen eivät ole vastakkaisia asioita. Toimintatavat ja säädökset on luodattava läpi sekä ekosysteemien edistämisen että niiden esteiden näkökulmasta.

Sosiaali- ja terveysala on suuressa murroksessa. Nykyisessä tilanteessa nähdään usein säästämiseen ja sosiaali- ja terveysalan sisäisten rakennemuutosten olevan tie tulevaisuuden selviytymiseen. Näin tuskin kuitenkaan on ja ekosysteemiajattelu sekä laaja-alainen älyllinen ristipölytys voisivat tuoda kokonaan uuden vaihteen kehittämiseen. Alan kehitys yhdistettynä esimerkiksi digitalisaatioon ja julkisten hankintojen suuntaamiseen voivat aiheuttaa kehityskulkuja, jolla sekä sosiaali- ja terveysala että liiketoiminnan elinvoimaisuus kehittyvät. Tämän esteenä on kuitenkin lukuisia mm. lainsäädännöllisiä esteitä jotka tulisi poistaa.

Opetus- ja kulttuuriministeriön olisi katsottava Suomen tutkimus- ja koulutuspolitiikka kriittisten ekosysteemilinssien lävitse. Tämänhetkinen kehitys ei vastaa tarkoitustaan. Tutkijat suuntaavat väheneviä resursseja juoksukilpailuun rahoituksesta ja samalla juostaan ulkomaisten tiedeartikkelien perässä kysymättä mikä on vaikuttavuus Suomen taloudellisen kehityksen näkökulmasta. Tutkimuskentässä tapahtuva muutos olisi huomioitava (jako tiedelähtöinen-käytäntölähtöinen) ja ymmärrettävä että luovuuteen kannustava yleissivistys on päivän sana, ei putkimainen ja tehokkuusajattelu. Ohjausmekanismit olisi mietittävä uusiksi.

Oikeusministeriön on huolehdittava siitä, että lainsäädäntö mahdollistaa ekosysteemien syntymisen ja yritystoiminnan skaalautumisen. Voi olla että lainsäädäntö perustuslakia myöten on osin nykyiseen yhteiskuntaan sopimatonta. On katsottava mikä tällaisen lainsäädännön hinta on hyvinvointia luovien ekosysteemikehityskaarien näkökulmasta.

Valtiovarainministeriön tulee tukea ja kannustaa muita ministeriöitä ekosysteemiajattelun toteuttamiseen budjettipolitiikalla ja ymmärrettävä että ekosysteemipolitiikka on mikrotalouspolitiikkaa eikä makrotalouspolitiikkaa. Mikrotalouspolitiikan ymmärrystä ja osaamista on lisättävä ministeriössä. Ideologisesti ekosysteemipolitiikka mahdollistaa jopa perinteisen valtion osallistumisen ja tukitason laskemisen, mutta vaatii kulttuurimuutoksen kautta jopa julkisen sektorin aktiivisempaa osallistumista yhteiskunnan muovaamiseen (esimerkiksi hankinnat).

Suomen akatemia

Suomen Akatemian tulisi siirtää rahoituksen painopistettä nykymallista yhtäältä mahdollistamaan korkealuokkaista käytäntölähtöistä tutkimusta ja toisaalta todella radikaalit ja mullistavat innovaatiot mahdollistavaa tutkimusta. Maineestaan poiketen käytäntölähtöinen tutkimus ei ole yhtään sen helpompaa ja kunnianhimottomampaa kuin tiedelähtöinen. Päinvastoin, se on monilta osiltaan haastavampaa. Todella radikaalin ja riskialttiin tutkimuksen keinoja voisi etsiä esimerkiksi yhdysvaltalaisen DARPA-mallin sovelluksesta Suomeen. Mallissa hullut visiot ohjaavat vertaisarvioinnin sijaan rahoitettavia hankkeita. Voisiko esimerkiksi veikkausvoittovaroista Suomen Akatemialle maksettavilla avustuksilla luoda tällaisen rahoitusmallin Suomeen?

Tutkimus- ja koulutusyksiköt

Tutkimus- ja koulutusyksiköillä tuntuvat olevan vaikeuksia löytää roolinsa ekosysteemien edistäjinä. Yliopistot ovat mukana rankingkilpailussa, mikä on johtanut ne tekemään suurelta osaltaan näennäisesti huippututkimusta, mutta se on suurelta osaltaan välimaastotutkimusta, joka ei johda käytäntölähtöisen innovaatiotoiminnan tukemiseen eikä radikaaleihin innovaatioihin. Yliopistojen toimintafilosofia olisi mietittävä uusiksi, jotta ne pystyisivät tukemaan ekosysteemien kehittymistä. Ekosysteemiajattelun kannalta olisi erittäin tärkeää, että yhteistyö toisen asteen ja kolmannen asteen yksiköiden välillä toimisi saumattomasti. Nyt se on kovin siilomaista eikä edistä monenlaisia tietoja ja taitoja vaativien ekosysteemien kehittymistä.

Tekes

Tekes vaatii osassa hankkeista tutkimuksellisuutta. Vaikka Tekes on nimenomaan innovaatiotoiminnan kehittämiseen suuntautuva toimija, sen tutkimuskäsitys on tiedelähtöisen välimaastotutkimuksen kaltainen. Tämä tulisi päivittää käytäntölähtöistä tutkimusta tukevaksi. Suomesta puuttuvat ekosysteemibrokerit. SHOK:it olisivat voineet toimia sellaisina, mutta ne eivät onnistuneet sellaisina parhaalla mahdollisella tavalla. Myös Tekes voisi toimia sellaisena, mutta rahoittajan ja brokerin roolit sopivat huonosti yhteen. Tekesin tulisi vähentää yksittäisten tuotekehityshankkeiden rahoitusta ja suuntautua enemmän ekosysteemiulottuvuuden omaavien hankkeiden rahoitukseen brokereita unohtamatta. Millaisella mallilla Tekes voisi hyödyntää julkisten hankintojen ja tuotekehitysrahoituksen synergiaa?

 

Kunnat, kuntayhtymät ja kuntien yhtiöt

Kunnat muodostuvat edelleen hyvin siilomaisista rakenteista. Esimerkiksi sosiaali- ja terveyssektori hoitaa edelleen siilossaan sosiaali- ja terveystointa ja vaikkapa energiayhtiö vastaa alueen energiahuollosta. Tämän kaltaisten toimintojen näkökulmaa on laajennettava. Näiden toimijoiden on ymmärrettävä olevansa myös ekosysteemitoimijoita. Näiden varaan pystyttävä luomaan esimerkiksi testausympäristöjä, joita isommat ja pienemmät ekosysteemitoimijat voivat hyödyntää. Näissä kuntien kehittämisyhtiöillä voisi olla keskeinen rooli. Tämä on varmasti nykyisissä taloudellisissa paineissa erittäin vaivalloista, mutta sataa jo keskipitkällä aikavälillä kaikkien toimijoiden laariin. Kaupunkisuunnittelussa ja kaavoituksessa tulisi panostaa ekosysteemiotollisten toimintaympäristöjen rakentamiseen. Lisäksi kuntien elinkeinoyhtiöiden tulisi siirtyä vanhakantaisista yritystukiorganisaatioista ekosysteemiorkestroijiksi.

Työmarkkinajärjestöt

Työmarkkinajärjestöt ovat nykyisin tukkanuottasilla lähinnä makrotalouden parametreista. Uudet avaukset johtavat lähinnä toiminnan lamauttavaan riitelyyn. Ekosysteemien kehittämien on kuitenkin mikrotason politiikkaa, josta voisi olla helpompi päästä yhteisymmärrykseen kuin makrotason asioista. Se on pitkälti hiekanjyvien poistamista ekosysteemien kehittämisen ja kehittymisen rattaista. Ekosysteemipolitiikka voisi tarjota työmarkkinajärjestöille kokonaan uudenlaisen alustan rakentavan keskustelun käymiselle. Tämä mahdollisuus kannattaisi nykytilanteessa hyödyntää.

Kärkiyritykset

Ekosysteemien muodostumisessa kärkiyritykset ovat erittäin ratkaisevassa roolissa. Ne yritykset jotka ovat havainneet erityisesti Internettalouden tarjoamat mahdollisuudet ekosysteemien ja kehitysalustojen luomiseen näyttävät pystyvän erinomaiseen kasvuun. Suomalaiset kärkiyritykset näyttävät suurelta osaltaan toimivan edelleen liiaksi toimialapohjaisen ajattelun vankeina. Yritysten tulisi myös kyseenalaistaa ja uudelleen arvioida keskittymisen ja ydinosaamisajattelun luonne. Enää ei riiitä out-of-the box-ajattelu, sillä bokseja ei saisi enää olla. Kyseessä on eräänlainen uusi askel avoimen innovoinnin filosofiassa, jossa avainsanoja ovat keskinäisriippuvuus, ristipölytys, kokeilut, orkestrointi, rajattomuus ja monitieteisyys. Tämä vaatii uutta ajattelua ja työvälineitä strategioiden laadintaan ja työvälineisiin.

Aluehallintoviranomaiset – maakuntaliitot, AVI:t, ELY:t

Aluehallintoviranomaisten rooli osana ekosysteemiajattelua on osin ongelmallinen. Nykyinen rakenne ei edistä juurikaan ekosysteemien kehittymistä vaan on siiloutunut ja ennemminkin ekosysteemejä estävä. Myös byrokratiaorientoitunut toimintakulttuuri koetaan hyvin ongelmallisena. Aluehallintoviranomaisten toiminnan perusteelliseen läpivalaisemiseen ekosysteeminäkökulmasta on polttava tarve. Pienten viilailujen tielle ei ole tarkoituksenmukaista lähteä. Tosin huonommillakin rakenteilla selvitään, mikäli toimintakulttuuri on ekosysteemejä tukeva.

Ekosysteemiperustaisella innovaatiopolitiikalla nousuun?

Tämä teksti on julkaisu lähes saman sisältöisenä Etelä-Suomen Sanomien vierailijakolumnina 4.1.2016.

Teksti on työstetty yhdessä Satu Rinkisen kanssa.

Luova tuho on talouden uudistumisen keskeinen moottori. Sen mekanismit eivät ole toimineet toivotulla tavalla Suomessa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Luova tuho on varsin arvaamaton ja itseohjautuva prosessi. Kasvun luominen tapahtuu erilaisilla kehitysalustoilla ja internettalous on muuttanut liiketoimintalogiikkaa merkittävästi. Toimintojen skaalautuvuus on parhaimmillaan aivan eri luokassa kuin aiemmin. Tuottajien ja kuluttajien roolit hämärtyvät uudistuvassa toimintamallissa ja hierarkkiset rakenteet huojuvat.

Johtaminen on enemmän vertaisverkostojen fasilitointia kuin hierarkkista johtamista tai edes perinteistä verkostojen johtamista. Suomalaista yhteiskuntaa ohjataan kuitenkin jopa enenevästi ylhäältä käsin erilaisilla ohjelmilla.  Valitettavasti esimerkiksi hallituksen kärkihankkeet ovat vahvasti ylhäältä ohjattuja eivätkä tue alueellisten innovaatioekosysteemien tai globaalien liiketoimintaekosysteemien syntymistä. Testaus- ja kokeilukulttuuri on ekosysteemiajattelun ytimessä. Suomi on ollut strategioiden ja selvitysten luvattu maa. Ekosysteemiajattelu on kuitenkin postmodernissa yhteiskunnassa tapahtuvaa yritysten ja erehdysten kautta oppimista. Näemme liian usein lineaarisia kehityskulkuja: yliopistossa tutkittu – VTT:llä testattu – eikä toimi missään.

Internettalous muuttaa myös tutkimuksen logiikkaa kun sen keskeiseksi tavoitteeksi nähdään innovaatioiden tuottaminen. Käytäntölähtöinen tutkimusote valtaa yhtäältä alaa tiedelähtöisen rinnalla.  Toisaalta innovaatio- ja liiketoimintaekosysteemien luonnissa ja uudistamisessa tärkeässä roolissa on odottamattoman etsiminen luoden vaatimuksia radikaalien innovaatioiden luomisprosesseille. Vaarana on pudota näiden tutkimusotteiden välimaastoon, jossa tutkimuksen vaikuttavuus jää heikoksi. Tämänhetkinen kehitys ei vastaa tarkoitustaan. Tutkijat suuntaavat väheneviä resursseja juoksukilpailuun rahoituksesta ja samalla juostaan ulkomaisten tiedeartikkelien perässä kysymättä mikä on vaikuttavuus Suomen taloudellisen kehityksen näkökulmasta. Toimintakulttuuri ja  ohjausmekanismit olisi mietittävä uusiksi.


Lakeja ja säädöksiä voidaan suunnata ekosysteemien kehittämiseen. Lainsäädännöllä voidaan edistää esimerkiksi puhtaan teknologian kehittämiseen ja hyödyntämiseen perustuvien ekosysteemien kehittymistä. Lainsäädäntö, sääntely ja byrokratia ovat usein kuitenkin pahimpia mahdollisia ekosysteemituholaisia niiden pystyessä katkomaan kehityskulkuja jo ennen niiden alulle pääsyä. Suomi on tällä hetkellä byrokratian luvattu maa; Suomen lainsäädäntö ja säädökset on käytävä läpi ekosysteemiajattelun linssit päässä ja siivottava tuholaiset pois. Luovaa tuhoa ja yrittäjyyttä ei pidä estää lainsäädännöllä eikä hallintohimmeleillä.


Ekosysteemien kehittäminen poikkeaa perinteisestä rahoitustoiminnasta. Parhaimmillaan se on julkisesti rahoitettujen hankintojen sekä tutkimus- ja tuotekehityspanosten synerginen kokonaisuus yhdistettynä yksityiseen riskipääomaan. Ekosysteemien rahoitukselle tulisi luoda pohjaa kysyntävetoisesti julkisten hankintojen kautta. Hyvä lisäsysäys saadaan aikaiseksi, mikäli kysyntävetoisuutta vahvistetaan tarjonnalla: uudelleen suunnatulla tutkimus- ja kehitysrahoituksella. Tähän kokonaisuuteen yksityisen riskirahoitukseen on helppo tarttua. Uusi rahoitusideologia vaatii erittäin merkittävää toimintakulttuurin muutosta Suomessa, mutta on menestyksekkään ekosysteemipolitiikan näkökulmasta välttämätöntä. Työ- ja elinkeinoministeriöllä ja Tekesillä on tässä keskeinen rooli ja kuntien on ymmärrettävä hankintatoimen olevan osa elinkeinopolitiikkaa.


Kärkiyritysten rooli ekosysteemeissä on osoittautunut ratkaisevaksi. Suuryritysten tulisi nähdä roolinsa enenevästi ekosysteemien kautta; nyt niiden toiminta on usein liian siilomaista. Toiminnan muuttaminen ekosysteemilähtöiseksi saattaa tuntua aluksi erittäin vaivalloiselta, mutta tuottaa hyvää hedelmää kärkiyrityksille jo keskipitkällä aikavälillä. Kärkiyritysvetoisten ekosysteemien synnyttäminen on keskeistä Suomen työllisyyskehityksen turvaamisessa ja tässä on jo nähtävissä ilahduttavaa muutosta.


Suomalaiset toimijat ovat ymmällään ekosysteemipolitiikan haasteiden edessä. Uusien PPPP-toimintamallien (public-private-people-partneship) ei Suomessa ota onnistuakseen parhaalla mahdollisella tavalla. Yhteiskuntamme on liian ylhäältä ohjattu ja sillä on vaikeuksia irrottautua vallitsevasta siilomaisesta toimintatavasta. Julkisen sektorin rooli ei kuitenkaan ole poistuva tai edes vähenevä, vaan oikein totutettuna se voi olla jopa kasvava esimerkiksi julkisten hankintojen suuntaajana ekosysteemimyönteisiksi.  Ekosysteemiajatteluun paneutuminen voisi avata osittain väylän ulos työmarkkinajärjestöjen pattitilanteeseen. Kannattaisi keskittyä siihen iänikuisten makrotalouden kilpailukykytekijöihin keskittyvän vatuloinnin sijasta, vaikka tärkeitä nekin ovat.

Sirkus Kiinassa

Osallistuin toista kertaa Suomen edustajana IAAF:n kongressiin. Edellisellä kerralla ohjelmassa ei ollut henkilövalintoja, joten silloin tunnelmat olivat hyvinkin rauhalliset ja vähän kiivaampaa keskustelua herättivät vain muutamat sääntökysymykset. Nyt tehtiin henkilövalintoja ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua lievästi kulunutta sanontaa käyttäen.

Puheenjohtajakampanja oli jatkunut jo pitkään. Luulisinpa, että sekä Bubka että Coe käyttivät kampanjaansa pari miljoonaa euroa. Lentokilometrejä, tapaamisia ja sähköpostiviestejä oli hirmuinen määrä. Ehdokkaat lupailivat monenlaisia asioita yleisurheilun edistämiseksi. Oma vaikutelmani on kuitenkin se, että näillä ei kovin suurta merkitystä ollut; valinta tapahtui pitkälti ehdokkaiden ja persoonaan ja taustaan perustuen.

Tärkeässä osassa oli myös perinteisesti eri maiden omien etujen ajaminen, liittoutumien hakeminen ja lehmänkauppojen tekeminen. Kyseessä oli jälleen epäilyttävä perinteinen sirkus pitkien puukkojen öineen edeltäen valintaa. Sellainen ei ole kunniaksi edelleenkään yleisurheilulle näissä prosesseissa. Kun valintakokous sitten alkoi, tuli Bubkan ilmettä katsoessani mieleeni Anssi Kukkosen selostus Münchenin kympiltä ”Puttemans on lyöty mies”; Sergei tiesi olevansa lyöty mies jo ennen äänestystä. Hän kesti tilaisuudessa tappionsa hienosti; illalla pienemmässä piirissä kiukkua oli sitten kyllä ilmassa. Seb valittiin ja hän oli keskusteluissamme hyvin kiitollinen tuestamme; ”It has been a long road” hän totesi väsyneenä mutta onnellisena. Tästä on hyvä jatkaa.

Suomen kannalta hienosti Antti Pihlakoski pääsi IAAF:n hallitukseen. Antti teki eriomaisen kampanjan ja taisteli tiensä sinnikkäästi läpi pitkien puukkojen yön parhaaseen eurooppalaisen ehdokkaan äänimäärään. Antin matkat maanosien kokouksiin olivat ilmeisen ratkaisevassa osassa. Hän tuntui saavan merkittävän äänisaaliin myös Euroopan ulkopuolelta. Antin pitkä kansainvälinen ura ja vaikkapa menestyksekkäät Paavo Nurmen kisat edistivät varmasti myös valintaa. Erityisen ilahtunut olen siitä, että SUL:n ja Antin kärkenä ajamat läpinäkyvyys- ja antidopingteemat purivat hyvin. Ne otetaan siis vakavasti yleisurheilun piirissä. Näitä teemoja ajetaan jatkossakin ja nyt meillä on mies IAAF:n hallituksessa niitä ajamassa!

Muutoin päällimmäisenä tunnelmana jäi edelleen ihmetykseksi se, kuinka erilaisista jäsenistä kansainvälinen yleisurheiluperhe koostuu. Kuinka tällaista joukkoa on ylipäätään mahdollista johtaa? Yksi esimerkki tästä on se, että äänestykset meinasivat mennä ihan lekkeripeliksi jo ennen kuin ne alkoivatkaan. Osa edustajista halusi paperilappuäänestyksen sähköisen äänestyksen sijasta; lienevätkö ajatelleet että äänestyshärveleissä asuu itse piru tai poppaukko, joka järjestelee äänestyksen tuloksia. No, toki sähköisessä äänestyksessä riskinsä on, mutta nykyajan sujuva menetelmä se on. Onneksi Lauri Tarasti oli nuotittanut puheenjohtaja Diackin kunnolla ja hässäkästä selvittiin sujuvasti eteenpäin.

Kyllä omat haasteeni Urheiluliiton puheenjohtajana tuntuvat aika pieniltä Sebin monikulttuurisiin haasteisiin verrattuna. Haasteita kuitenkin omassa hommassanikin riittää kun tähtäimessä on kolmas suomalaisen yleisurheilun huippukausi. Tulen jatkossakin laittamaan täysillä panokseni kotimaan kentille ja suomalaisen yleisurheilun edistämiseen. Nyt se on entistä paremmin mahdollista, kun meillä on oma mies IAAF:n ja EA:n hallituksissa kansainvälistä siipeä hoitamassa. Luotan vahvasti tiimityöhön niin kotimaisissa kuin kansainvälisissäkin asioissa.

The kind is dead, long live the king! Tämä sirkus on päättynyt ja ”toppatakkiukot” (melko kehno vertaus näin kuumassa säässä) siirtyvät katsomoihin täällä Pekingissä. Kohta todelliset yleisurheilun pääosan esittäjät pääsevät areenalle. Antoisia kisapäiviä!

Tämä teksti on julkaistu ensiksi osoitteessa www.yleisurheilu.fi

Muurahaiset ja heinäsirkat – saksalaiset, kreikkalaiset ja suomalaiset

Euroopan nykytilanne on haastava ja huolestuttava. Samassa yhteisössä on monenlaisia kulttuureja ja yhteentörmäyksiltä on vaikea välttyä. Erityisesti Kreikan talouskriisin hoitaminen on ajanut maita vastakkain. Tiukkaan kuriin ja työntekoon perustuva Saksan ajama politiikka on toisessa ääripäässä ja ahdingossa olevan Kreikan noudattama huoleton tuhlailun linja toisessa ääripäässä.

Tätä tilannetta seuratessa tulee mieleeni Aisopoksen eläinsatu muurahaisesta ja heinäsirkasta. Kesän aikana muurahainen keräsi ahkerasti jokaisen palan ruokaa, joka osui sen tielle varastoiden sen pahan päivän varalle. Heinäsirkka nautti kauniista kesäpäivistä, pomppi ympäriinsä ja soitteli vain viuluaan. Nähdessään muurahaisen hikoilemassa ruokakuormansa alla heinäsirkka naureskeli pilkallisesti työnarkomaaniystävälleen. Talvi viimein koitti ja muurahainen nautti elämästä pesässään kylläisenä. Heinäsirkalla varastoa ei ollut ja se kärvisteli kylmissään ruokaa etsiskellen. Turhaan. Ja samalla se oli raivoissaan muurahaiselle, jolta ruokaa huolettomalle veijarille ei herunut.

Saksalaiset näyttävät noudattavan muurahaistaktiikkaa ja kreikkalaiset ovat käyttäneet heinäsirkkataktiikkaa. Saksalaismuurahaisten tilanne näyttää olevan huomattavasti parempi kuin kreikkalaisheinäsirkkojen. Siispä uskoisin muurahaistaktiikan olevan lähempänä oikeaa kuin heinäsirkkataktiikan. Nyt Euroopassa mietitään kovasti kuinka heinäsirkka pelastetaan, koska sitäkin tarvitaan. Uusia tuhoutuvia heinäsirkkoja ei haluta ja toisaalta ei haluta esimerkkiä siitä, että holtittoman elämän jälkeen selviää muiden avulla kuin koiras veräjästä.  Muurahaisvaltiot vaativat joka tapauksessa tiukkaa linjaa ja heinäsirkkavaltiot lievempää linjaa. Haaste tässä tasapainoilussa on kova enkä tässä kolumnissa ota sen enempää kantaa tilanteeseen. Toivotan onnea ja menestystä politikoille. Siirrytäänpä Suomeen.

Me suomalaiset samaistumme enemmän muurahaisiin ja varmasti perusasenteemme on saksalaista linjaa muistuttanutkin. Meidän pitäisi siis olla voittajien puolella. Nyt vain tuntuu, että suomalaismuurahaisista on ollut veto vähän kadoksissa; raahaudumme eteenpäin, vauhti ei riitä ja varastot hupenevat. Suomalaismuurahaiset uupuvat mielestäni ennen kaikkea sen takia että meille kerrotaan, ettei täällä pysty menestymään vaikka ahkerasti raataisikin. Makrotaloustekijät eivät muka suosi bisneksentekoa ja alakulo on levinnyt. Itse en tähän kuitenkaan usko, ongelmat ovat mikrotaloustekijöissä ja erityisesti liiallisessa byrokratiassa. Teemme uskomattoman paljon turhaa työtä sinne tänne säntäillen typerien säännösten ja huonon johtamisen takia. Väsähtää sitä vähemmästäkin.

Tarvitsemme näin kesän kunniaksi vain muutaman kunnon heinäsirkkamaisen loikan korkeuksiin. Liiallisen byrokratian ja sääntelyn kahleet on tosin aukaistava; muutoin pomppu ei nouse. Sotketaan (toivottavasti) hyvin levätyn loman jälkeen vapaus, ilo, luovuus ja innostus yhteen perinteisen työmoraaliimme kanssa. Sillä kyllä maailmalla pärjätään!  

Yleisurheilun ekosysteemi

Tämä teksti on julkaistu ensin Suomen Urheiluliiton kotisivuilla osoitteessa www.yleisurheilu.fi.

Suomalaisessa urheilussa on ollut käynnissä voimakas muutosprosessi. Organisaatioita on yhdistetty ja luotu uusia toimintamalleja ja rakenteita. Menestystä on rakennettu elintärkeiden ilon, intohimon ja innostuksen varaan. Hyvä näin. Urheilu kohtaa kuitenkin tulevaisuudessa entisestään kiihtyvän muutoksen ympäristössään. On hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä tuo muutos tarkoittaa urheilun rakenteiden ja bisneslogiikan näkökulmasta. Väitän että suomalainen urheilumaailma (kuten myös yritysmaailmakin) kohtaa tulevan muutoksen liian hierarkkisilla rakenteilla.

Lähdetäänpä tarkastelemaan ensin yleistä bisneslogiikan muutosta. Parinkymmenen vuoden takaisten käsitteiden kuten klusterit, arvoketjut ja ydinosaamiset hyödyllisyys taloudellisen ajattelun pohjana alkaa olla henkitoreissaan. Vielä Nokian nousu tapahtui tuossa entisessä maailmassa. Digitalisaatio ja internettalous on muuttanut tilannetta merkittävästi: uuden bisneslogiikan ydintermejä ovat ekosysteemit, kehitysalustat, lähiteknologiat, arvoverkostot, joukkoistaminen jne. Tietoa ja toimijoita on digitaalisessa ympäristössä valtavasti ja kyse on ympäristön oikeanlaisesta hyödyntämistä kokeilevissa prosesseissa enneminkin kuin hierarkkisissa suunnitteluprosesseissa. Toiminta tapahtuu enenevästi osin itseohjautuvissa ekosysteemeissä. Näistä valtavimpia ovat esimerkiksi Googlen, Applen ja Microsoftin johtamat ekosysteemit.

Yleisurheilussakin olemme piirtäneet tähän asti hierarkkisia organisaatiokaavioita, joissa on lukuisia tasoja alimmalla tasolla tulevat varsinaiset toimijat. Pelkästään tällaiset asioiden kuvaamistavat eivät riitä nykytilanteeseen. Olemmekin siirtyneet ekosysteemiajatteluun. Yleisurheiluperheen ekosysteemi koostuu kolmesta osasta: uloimmalla tasolla on fyysinen alusta, jossa ovat yleisurheiluperheen toimijat erilaisine kumppaneineen. Sen sisällä on virtuaalinen alusta, joka toimii digitaaliympäristössä erilaisilla nettialustoilla ja sosiaalisessa mediassa. Keskellä on Suomen Urheiluliitto, joka on ekosysteemin toiminnan mahdollistaja; ei mikään hierarkian ylimmältä tasolta toimintaa ohjaava sekä komentoja ja määräyksiä antava toimija. Yleisurheilun ekosysteemiajattelua on hahmoteltu alla olevassa kuviossa.

Olemme yleisurheilussa olleet aiemmin jälkijunassa virtuaalialustan kehittämisessä. Kuitenkin erityisesti nuorempien sukupolvien elämästä suuri osa tapahtuu virtuaalimaailmassa. Nyt olemme siirtyneet voimalla virtaalialustan kehittämisen eturiviin. Tuotamme jatkuvasti virtuaalialustalle yleisurheilua ja hyvinvointia käsittelevää materiaalia. Tästä hyvänä esimerkkinä on juuri käynnistyvä yleisurheilun netti-TV. Haluamme palvella parhaalla mahdollisella tavalla urheilijoita, liikkujia, faneja, järjestöihmisiä ja muita yleisurheilutoimijoita heidän elämystensä täydellistämisessä.

Ekosysteemiajatteluun kuuluu elimellisesti kokeilukulttuuri ja se, että sitä rakennetaan kaikkien toimijoiden yhteistyönä. Haastankin kaikki yleisurheilutoimijat kehittämään ekosysteemiämme. Sisältöjä kyllä virtuaalialustalle mahtuu, olivatpa ne sitten esimerkiksi treenivideoita ja vaikkapa kirjoituksia. Saisikohan sinne jopa yleisurheilupelinkin? Rohkeasti vain omia sisältöjä tuottamaan!

Jottei totuus unohtuisi, niin varsinainen urheilu ja liikunta tapahtuvat edelleen fyysisellä alustalla. Siellä näyttää juuri nyt nousujohteiselta. Harrastajamäärät ovat edelleen kasvussa ja urheilijat tuntuvat olevan kovassa iskussa. Toivotan yleisurheiluihmisille hyvää kesää menestyksekkäitä kisapäiviä odotellen ja ekosysteemiämme kehitellen.

Innovaatioautomaatiosta suomalainen menestystekijä?

Innovaatioautomaatio on varsin uusi aihealue, jota parhaillaan käynnistellään strategisen huippuosaamisen keskuksessa (SHOK) DIGILEssä. Siitä ei varsinaisesti löydy tutkimusta edes maailmalta, mutta siihen pohjautuvalla liiketoiminnalla on nähtävissä suuria mahdollisuuksia Suomessa.

Kun innovaatioprosessien eri vaiheessa osataan automatisoida esimerkiksi big datan hyödyntämistä ja innovaatioprosessien yhteistoimintaa ovat nähtävissä olevat hyödyt valtavia. Esimerkiksi Shaughnessy (2014) kommentoi asiaa: “What you have now is a set of data streams that will allow you to automate your company’s innovation priorities. The data is reflecting what needs to be changed in your product to make it perform its functions in ways that are better suited to different types of users.” “The likelihood is that innovation programs in the future will be much better coordinated within a system, and they will be dictated by algorithms rather than decision making.”

Internet-talous ja ”computer aided innovation” mahdollistavat innovaatioprosessien laadun ja määrän merkittävän parantamisen. Tällä hetkellä puuttuu kuitenkin holistinen ja riittävän lähellä käytäntöä oleva tutkimus asian edistämiseksi. Innovaatioautomaation alustavaa pelikenttää on kuvattu alla olevassa kuviossa.





Kun aletaan tutkia innovaatioautomaatiota, miten se tulisi tehdä? Internet-talous on muuttanut tarvittavan tutkimuksen logiikkaa merkittävästi. Perinteiset tiedeputket eivät useinkaan sovellu nykyisen bisneslogiikan tutkimukseen; ne ovat auttamatta liian hitaita. Alla olevan kuvion yläreitti kuvaa sitä tietä, jota tutkimuksessa on tarkoitus hakea. Sen pohjana ovat Hursserlin ja Heideggerin fenomenologiasta tutut argumentit sekä Hintikan mahdollisten maailmojen semantiikasta tutut piirteet.



DIGILEssä ollaan tämän vuoden kuluessa luomassa tieteellistä pelikenttää innovaatioautomaation tutkimukselle tavoitteena SRA (strategic research agenda). Pelikentän rakentamisprosessiin kutsutaan kaikki suomalaiset yliopistot ja tutkimuslaitokset omilla osaamisalueillaan hyötymään aihealueen valtavasta potentiaalista ja hyödyttämään suomalaista yhteiskuntaa uusien mahdollisuuksien avaamista. Osallistumisesta lisää täällä.

SRA:n toteuttamisella ja siitä poikivilla tutkimushankkeilla pystytään panostamaan alussa olevaan ja Suomen kannalta merkittävään tutkimusaiheeseen. Samalla voisimme verkostoitua alan parhaan tietämyksen kanssa maailmalla ja levittää tietoa suomalaisesta eturivin tutkimuksesta. Tärkeää olisi saada alan kotimaiset toimijat yhteen ja luoda tarvittava kriittinen massa oraalla olevan tutkimusaiheen ympärille.

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäiseksi Digile Oy:n vierasblogina.

Uusi bisneslogiikka, tutkimus ja innovaatiot

Lueskelin pääministerin johtaman Tutkimus- ja innovaationeuvoston linjausta  "Uudistuva Suomi: tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta 2015-2020". Linjauksessa on paljon tavaraa ja aihealuetta on käsitelty kattavan monipuolisesti.

Tällaisten linjausten teko on äärimmäisen hankalaa ja dokumentti ei ole huono. Toisaalta siitä jää kuva toiveiden tynnyrinä ja toiveiden toteuttamisesta jää pelottavan hämmentävä kuva. Hämärän peittoon jäävät esimerkiksi mitä oikeasti tarkoitetaan sellaisilla osin ristiriitaisilla käsitteillä kuten erikostuminen / rajojen ylittäminen, korkeatasoinen tutkimus / tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus tai julkisen vallan tehostaminen / innovaatioiden edistäminen. Yksi mieltäni askarruttava kysymys koskee jo sitä, millaista tutkimusta tulisi tukea muuttuvassa maailmassa.

Lähdetäänpä tarkastelemaan bisneslogiikan muutosta tutkimuksen määrittelyn pohjaksi. Vielä parinkymmenen vuoden takaisten käsitteiden kuten klusterit, arvoketjut ja ydinosaamiset hyödyllisyys taloudellisen ajattelun pohjana alkaa olla henkitoreissaan. Kuitenkin vielä Nokian nousu tapahtui tuossa entisessä maailmassa. Maailma rakentui pitkälti siinä ympäristössä, jossa tiedettä tehtiin yliopistoissa sekä tutkimuslaitoksissa ja näitä tuloksia sovellettiin yritysten tuotekehitysosastoilla ja viimein tuotteet saavuttivat kuluttajan. Tämä malli on vaarassa, sillä tunnettu innovaatiotutkija von Hippel jopa ennustaa yritysten T&K-osastojen häviävän lähitulevaisuudessa uuden bisneslogiikan vuoksi.

Internettalous on nimittäin muuttanut tilannetta merkittävästi: uuden bisneslogiikan ydintermejä ovat ekosysteemit, kehitysalustat, lähiteknologiat, arvoverkostot, joukkoistaminen jne. Dataa ja toimijoita on verkossa valtavasti ja kyse on ympäristön oikeanlaisesta hyödyntämistä kokeilevissa prosesseissa enneminkin kuin tieteellisestä ongelmanmäärittelystä ja siihen liittyvästä perinteisestä tieteellisestä prosessista. Perinteiset tutkimusmallit ovat monessa tilanteissa auttamattoman hitaita eikä niissä ole totuttu tarvittaviin kokeileviin monimutkaisten informaatiovirtojen ja toimijoiden hallintaan. Alla olleva Digile Oy:n diasarjasta otettu kuva havainnollistaa tilannetta.

 

Edellä oleva juoksutus tähtää sen ymmärtämiseen, kuinka tärkeää on ymmärtää, millaista ”huippututkimusta” tarvitsemme nykyaikana edistääksemme innovaatiotoimintaa. Tarvitsemme edelleen ilman muuta alempaa polkua noudattavia prosesseja, joista syntyy innovaatioita pitkällä tähtäimellä. Mutta missä on tila ylemmän tien tutkimukselle? Kuinka Suomen akatemia suhtautuu tällaiseen tutkimukseen? Esimerkiksi Tekes vaatii SHOK:ien (strategisen huippuosaamisen keskittymät) hankkeilta tutkimuksellisuutta. Valitettavasti kuitenkin lähes ainoana tutkimuksellisuutena tunnutaan hyväksyvän kuvion alemman polun tie. Näin ei saisi olla, vaan myös kokeileviin prosesseihin olisi panostettava tutkimuksellisesti, jotta innovaatioita syntyisi.

Miksi näin ei tehdä? Uskon, että käytäntöä lähellä olevaan tutkimukseen liittyvä viitekehys puuttuu politiikkaa suuntaavien ja rahoitusta myöntävien ihmisten päistä. Kuitenkin tälle on luonut pohjaa jo filosofi ja fenomenologi Husserl 1800-luvulla  jakamalla tieteen eksaktiin ja ankaraan suuntaukseen. Eksaktia tiedettä ohjaavat teoria ja perinteiset tieteelliset menetelmät, ankaraa käytäntö kaikessa ankaruudessaan. Käytäntölähtöiselle tutkimukselle on myös tämän jälkeen luotu mielestäni kestävä pohja, mutta se on valitettavasti jäänyt niin keskusteluissa kuin rahoituksessakin pieneen marginaaliin.

Väitän, että yksi tärkeimmistä tutkimus- ja innovaatiopolitiikan tehtävistä on internettalouden vaatiman tutkimuksen linjaaminen ja sen toteuttamien myös käytännössä. Nyt tätä ei ole valitettavasti tehty.

Oppiminen, tutkimus ja kolmoisvelkaantuminen

Minusta maailmalla ei mene nyt kovin hyvin. En tarkoita ainoastaan maailmalla olevia kriisipesäkkeitä tai esimerkiksi lisääntynyt uhkaa todella vaaralliselle pandemialle. Puhun pitkään jatkuneesta ja maailman tilaa uhkaavasta kehityksestä, jota kuvaa esimerkiksi kolmoisvelkaantumisen käsite. Velkaannumme ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti. Pintapuolisesti tämä uhka näytään tunnustavan, mutta samalla tunnumme olevan hyvin voimattomia tämän uhkan estämiselle.

Syyt tähän ovat varmasti hyvin moninaisia. Yhteiskuntamme koostuu kuitenkin perimmältään yksilöistä ja yksilöille tulisi pystyä antamaan valmiuksia käsitellä monimutkaisia asioita, vetää niistä johtopäätöksiä ja toimia uhkien torjumiseksi. Puhumme siis keskeisesti oppimiseen liittyvistä asioista. Ihmiset oppivat koulutuksen ja tutkimuksen avulla. Väitän että viimeaikainen suuntaus näillä saroilla Suomessa ja laajemminkin Euroopassa ei paranna tilannetta kolmoisvelkaantumisen estämiseksi. Otan tässä yhteydessä esille kolme asiaa.

Koulutuksessamme näytään pyrittävän jatkuvasti parempaan tehokkuuteen tähtäimessä lyhyen aikavälin talouskasvu. Tämä ei tietysti ole taloudellisessa kurimuksessa huono päämäärä. Sivuilmiöinä ovat kuitenkin kapenevat opintoputket ja ”rönsyjen” karsinta. Kukin opintosuunta pyrkii keskittämään resurssinsa sen ytimeen. Kuitenkin maailman ilmiöt ovat hyvin monimutkaisia ja vaativat laajaa yleissivistystä. Nykyinen maailmantilanne vaatii myös kykyä kriittiseen arviointiin. Tähän valmiuksia antavat esimerkiksi humanistiset ja taideaineet kuten esimerkiksi filosofi Martha Nussbaum korostaa. Tämänhetkisessä tukalassa taloudellisessa tilanteessa kuitenkin painottuvat mielestämme suoraan aineellista hyötyä tuottavat aineet. Näytämme tällä hetkellä kouluttavan ihmisiä pikemminkin nopeuttamaan kolmoisvelkaantumista kuin hidastavan sitä.

Toinen kysymys liittyy siihen kuinka opimme asioita. Erno Paasilinna taisi aikoinaan todeta, että itse oppineet ovat ainoita oppineita, muut ovat opetettuja. Opetusmenetelmämme perustuvat valitettavasti liikaa tiedon kaatamisen ja ulkolukuun. Meidän tulisi antaa enemmän tilaa oivaltamiselle. Tässä tulemme kyselyyn ja oivaltamiseen perustuviin sokraattisiin menetelmiin. Ne antavat valmiuksia itsenäiseen ja kriittiseen ajatteluun ja erilaisten ongelmien syvälliseen käsittelyyn. Sokraattinen kysely lähtee usein liikkeelle hyvinkin käytännönläheisistä ongelmista paneutuen niihin monilta kulmilta. Ongelma avautuu ihmettelijälleen oivallusten kautta. Epäilen syvästi nykyisen koulutusjärjestelmämme kykyä tuottaa tällaisia valmiuksia, jotka olisivat kolmoisvelkaantumisen estämisen näkökulmasta välttämättömiä.

Kolmantena tulee kysymys siitä kuinka tutkimme asioita. Meillä tehdään karkeasti jaoteltuna määrällistä ja laadullista tutkimusta. Määrällinen tutkimus tarkoittaa tutkimusta, jossa käytetään täsmällisiä ja laskennallisia usein tilastollisia menetelmiä. Nämä menetelmät soveltuvat erinomaisesti monien luonnontieteellisten ja yhteiskuntatieteellisten ongelmien ratkaisuun ja ne ovatkin tieteessä monilta osin hegemonisessa asemassa. Väitän kuitenkin, että moniin kolmoisvelkaantumisen tutkimusongelmiin ne eivät sovellu. Monia ilmiöitä on vaikea määrällistää eksakteiksi aritmeettisiksi ongelmiksi ja usein tutkimus menee laskennalliseksi kikkailuksi kun ongelman ydin voidaan saavuttaa ainoastaan näkemyksellisellä ajattelulla itse tutkimuskohteissa. Filosofi Edmund Husserl jakoi tutkimuksen eurooppalaisten tieteiden kritiikissään kahteen kategoriaan: eksaktiin tutkimukseen ja ankaraan tutkimukseen. Karkeasti sanottuna eksaktia tutkimusta ohjaa matematiikka ja ankaraa tutkimusta käytäntö. Suosittelen vahvasti ankaran tutkimuksen lisäämistä kolmoisvelkaantumisen estämisessä.

Nykyiset vaatimukset tehokkuuteen ja lyhytaikaiseen talouskasvuun yhdistettynä valtavirtana oleviin opetus-, oppimis- ja tutkimusmenetelmiin ovat omiaan kiihdyttämään kolmoisvelkaantumista. Tuotamme tehokkaasti yksilöitä, joilla on puutteelliset tiedot ja taidot vaikeiden ongelmien ratkaisemiseen. Suosittelen vahvasti yleissivistävien aineiden, sokraaattisten opetusmenetelmien ja ankaran tutkimuksen roolin lisäämistä opetus- ja tutkimusjärjestelmässämme.

Hyvän yleisurheilukauden jälkeen kohti uusi haasteita

Yleisurheilun Kuvalehden tällä samalla päivämäärällä ilmestynyt SUL:n puheenjohtajan kolumni myös blogin kautta.

Kulunut kausi on ollut yleisurheilulle menestyksekäs. Harrastajamäärät ovat nousussa ja Euroopan Superliigaan nousu sekä Zürichin myönteiset tulokset ovat hyviä esimerkkejä tästä. Ehkäpä kaikkein mieluisinta minulle on kuitenkin ollut hyvähenkinen yhdessä tekemisen meininki, mikä lupaa hyvää myös tulevaisuuteen. Kiitän lämpimästi tästä kehityksestä urheilijoita, valmentajia ja heidän tukijoukkojaan.

Hyvistä tunnelmista on hyvä jatkaa eteenpäin. Me emme saa kuitenkaan saa tyytyä nykyiseen tasoomme; jo yleisurheilun perinteet velvoittavat entistä parempiin tuloksiin. Tulevaisuudessa meidän on saatava esimerkiksi EM-tasolta vielä enemmän mitaleja ja pistesijoja. Nämä saavuttaaksemme meidän on tarkasteltava kriittisesti toimintatapojamme ja tehtävä niihin uudistuksia. Urheiluliitossa meillä on juuri tällainen rakentavan kriittinen prosessi meneillään.

Liitossa nähdään selkeästi seurojen merkitys toiminnan perusyksikkönä. Kymmenkunta vuotta sitten toteutettu panostus koulutustoimintaan (seura-, ohjaaja- ja valmentajakoulutus) on omalta osaltaan vaikuttanut seurakentän parantuneeseen tuloskuntoon. Liiton ja voimistuvien urheiluseurojen yhteistyön merkitys korostuu jatkossa; olemme lähentämässä liian eriytynyttä liiton ja seurojen valmennusta ja siirtymässä hallitusti kohti alueellisia valmennuskeskuksia. Tulevaisuudessa näemme merkittävästi enemmän yhteisesti resursoitua toimintaa ja yhteisiä oppimisen areenoja. Ensimmäiset merkittävät liikkeet tähän suuntaan tehdään jo ensi kaudelle.

Alueellista kehittämistyötä työtä emme tee kuitenkaan yksin: meidän on oltava erittäin aktiivisia Valon alueellisten palvelukeskusten suunnittelussa ja toteuttamisessa. Kansalliset, alueelle suunnatut resurssit on saatava tukemaan tehokkaammin urheiluseurojen toimintaa. Palvelukeskusten tehtävänä on edistää alueellisesti urheilijan ja liikkujan polkua. Seuratoiminta on se väline, jolla näitä polkuja parhaiten edistetään. Mitä paremmin palvelukeskukset palvelevat seuroja, sitä paremmin ne meidän näkökulmastamme onnistuvat toiminnassaan.

Suuri uhka tulevaisuuden tekemiselle on yhteiskunnan taloudellinen tilanne. Julkisen sektorin suora tuki ei tule ainakaan kasvamaan. Yritysten panostukset ovat entistä tiukemmassa ja yritysten tuen edellytykset ovat muuttaneet nopeasti muotoaan. Vanhakantainen sponsorointi on häviämässä ja kumppanuuksilta vaaditaan enemmän. Meidän on vastattava tähän haasteeseen. Esimerkiksi työhyvinvoinnin edistäminen kumppanuuksissa ja fanikulttuurin luominen tarjoavat hyviä mahdollisuuksia jatkossa. Olemme liitossa luomassa määrätietoisia suunnitelmia näiden hyödyntämiseksi. Tässäkin peräänkuulutan liiton ja seurojen yhteistyötä esimerkiksi seuramanageritoiminnan muodossa.

Yleisurheilun kehittämiselle on olemassa suotuisat edellytykset. Meidän on kuitenkin uudistuttava ripeästi vastataksemme tuleviin haasteisiin. Muutos tekee usein kipeää, mutta se ei saa vaarantaa erinomaista yhdessä tekemisen henkeämme ja aiheuttaa energiaa syövää eripuraa. Eripura tuhoaisi meidät. Tehkäämme suurisieluisesti yleisurheilun tulevaisuutta!

Adolf Ehrnroothin ajatuksia

Lueskelin kesälukemisina Robert Brantbergin elämänkerran jalkaväenkenraali ja Mannerheim-ristin ritari Adolf Ehrnroothista vuodelta 2002. Ehrnrooth oli tuolloin vielä elossa 97-vuotiaana. Eläväisenä muistan hänet myös kesäkuussa 1980 Mikkelin Karkialammilla. Olin juuri astunut varusmiespalvelukseen Savon Prikaatiin. Silloinen kenraaliluutnantti piti 75-vuotiaana meille alokkaille unohtumattoman puheen, joka ei jättänyt kylmäksi. Saman vuoden itsenäisyyspäivänä hänet ylennettiin jalkaväenkenraaliksi; itse olin tuolloin ylennyt upseerikokelaaksi ja hikoilin Sissi-RUK:ssa Haminassa.

Ehrnroothin elämänkertaa lukiessani en voinut olla mietiskelemättä nykyistä maailman ja Suomen tilannetta. Jalkaväenkenraalilla on pitkä perspektiivi maailmanpoliittisiin tilanteisiin. Seuraavassa joitakin suoria lainauksia hänen sanomisistaan liki 100-vuotiaana vuonna 2002.
Venäjästä hän totesi näin. ”Kuka piru osaa sanoa, kuka tulee Vladimir Putinin jälkeen? Venäjällä on tänä päivänä (siis 2002) demokraattiset vaalit, mutta näin ei välttämättä tule jatkumaan. Voi tulla joku, jonka tavoitteet ovat samat kuin Pietari Suuren, Venäjä Atlantille.”

Sotilaallisesta liittoutumisesta kenraalilla oli selkeät mielipiteet. ”Jos liian kauan empii ja pysyy ulkopuolella sanotaan sitten kun pamahtaa, että hoida itse asiasi.” Hänen mielestään emme menetä mitään itsenäisyydestämme, jos olemme osa suurempaa yhtymää. ”Oli se sitten Pohjois-Atlantin puolustusliitto NATO tai laajennettu Euroopan Unioni taistelutehtävineen.”

”Asevelvollinen armeija on ainoa mahdollinen keino Suomen kokoisen maan puolustamiseksi. Meille ei riitä esimerkiksi 30 000 miehen kalliisti varustettu palkka-armeija.” Kenraali luotti edelleen suomalaisiin sotilaisiin. ”Suomalainen sotilas on yksiselitteisen hyvä vaikka poikkeuksia tietenkin esiintyy.”

Perinteiset kansallisvaltiot ovat Ehrnroothin mukaan tulleet tiensä päähän. Hän korostaa nyt suvaitsevaisuutta. ”Näkisin, että ihmiskunnan edistyminen riippuu hyvin paljon siitä, joka sisältyy sanaan suvaitsevaisuus. Se on paremman huomisen avain”.

Twitterissä sanotaan usein, että ”mielipiteet ovat omiani”. Nämä mielipiteet eivät ole omiani vaan kenraalin mielipiteitä. Itse en pidä itseäni suurena turvallisuuspolitiikan mestarina vaikka usein näitä asioita pohdiskelenkin. Pyrin kokoamaan oman käsitykseni erilaisten mielipiteiden summana. Tässä kirjoituksessa on muidenkin työstettäväksi kokeneen sotaratsun sitaatteja Mikkelin Karkialammin lähettyvillä kirjoitettuna. Näiltä seuduilta on siis myös ainoa henkilökohtainen kosketukseni (erittäin etäinen) sitaattien lausujaan.

Suomalainen, ruotsalainen ja venäläinen innovaatiopolitiikan ihmemaassa

Viikonlopun pääministeriäänestysten jälkeen ja minihallitusneuvottelujen kynnyksellä poliittinen huomio kiinnittyy varmastikin hallituksen linjauksissa tapahtuviin muutoksiin. Kirjoittelen kuitenkin itsepintaisesti tässä keskustelussa sivuraiteilla olevasta innovaatiopolitiikasta, koska näen sen olevan avainroolissa Suomen kasvu-uralle saattamisesta.

Sytykkeitä tähän kirjoitukseen sain kun olin puolitoista viikkoa arvioimassa Ruotsin innovaatiojärjestelmän alueellisia kärkihankkeita. Tietynlaista innoitusta antoi myös vierailuni kutsuvieraana ja kommentaattorina Venäjän innovaatiotiedekuntien johtajien seminaarissa. Innovaatioista, innovaatiojohtamisesta ja innovaatiopolitiikasta voi puhua jopa niin eri tavalla että tuskin käsittää että puhutaan samasta ilmiöstä. Vaihtoehtoisia lähestymistapoja siis on olemassa.

Venäläisten keskustelu poikkeaa perusteellisesti pohjoismaisesta. Keskeinen konsepti seminaarissa oli standardi. Venäläisen standardisoivat parhaillaan keskusjohtoisesti käsitettä innovaatiojohtaminen. Sitten vuorossa on sen standardisoiminen, mitä innovaatiojohtajalta vaaditaan. Lopuksi standardisoidaan innovaatiojohtamisen yliopisto-opetus. Kaikkien yliopistojen on jatkossa opetettava tätä oppiainetta valtiollisen standardin mukaisesti. No, maailma muuttuu niin nopeasti ja innovaatioiden syntyprosessit niin monisyisiä, että standardisointi tuskin vastaa ajan haasteisiin parhaalla mahdollisella tavalla. Epäilisinpä veli venäläisen olevan jatkossa kohtuullisissa vaikeuksissa esimerkiksi kuluttajasektorin innovaatioiden kanssa; avaruuteen he toki saavat ihmisiä vahvan luonnontieteellisen tutkimuksen turvin jatkossakin.

Ruotsin ja Suomen innovaatiopolitiikat ovat varsin lähellä toisiaan, mutta erojakin on havaittavissa. Tutustuessani Ruotisin innovaatiojärjestelmän alueellisiin kärkihankkeisiin havaitsin, että Ruotsin innovaatiopolitiikka profiloituu vahvasti bottom-up periaatteen kautta. Alueet ovat hyvin itsenäisesti valinneet omat erikoistumisalueensa ja Vinnova (vastaa lähinnä Tekesiä) rahoittaa näitä tuntuvalla könttäsummalla vähintään kymmenen vuoden ajan. Useat näistä alueellisista aloitteista on rakennettu jonkin perinteisen teollisuudenalan varaan rakentamalla uusi niche uusien teknologioiden ja trendien varaan. Haiskahtaa vahvasti älykkäältä erikoistumiselta (ks. blogini 10.9.2012) vaikka he eivät sellaisesta suoraan puhukaan. Homma on arviointimme mukaan toiminut varsin mallikkaasti.

Suomalainen innovaatiopolitiikka on osaamiskeskusohjelmineen ollut ihailtu malli takavuosina. Tuloksetkin ovat olleet kohtuullisia. Suomi on periaatteessa jaettu klustereihin, joille on haettu osaamiskeskusohjelmassa keskusjohtoisesti  alueellinen vetovastuullinen. Viimeinen osaamiskeskusohjelma loppui vuodenvaihteessa ja nyt on siirrytty Innovatiivisten kaupunkiseutujen (INKA) aikakauteen. INKA-järjestelmä rakennettiin niin että alueet tekivät ensin ehdotuksia omista lähtökohdistaan, minkä jälkeen ylhäältä asetettiin viisi teemoittaista veturipaikkakuntaa, joiden kanssa yhteistyöhön muut alueet voivat halutessaan hakeutua. Tässä taas haiskahtaa  keskusjohtoinen ohjaus ja tilanne voi näyttäytyä juuri tällä hetkellä vähän sekavalta. Vaarana on että alueet eivät oikein tiedä, kuinka tähän järjestelmään liittyisivät ja mistä menestysnichejä etsisivät.

Maailma muuttuu ja nnovaatiopolitiikka on aina tasapainoilua erilaisten asioiden kanssa. Suoraa vastausta ei voi antaa siihen, että missä suhteessa keskusjohtoisuus on alhaalta päin tulevaan aloitteellisuuteen ja tahdonmuodostukseen. Sekava välimuoto on myös monessa suhteessa ongelmallinen.

Tulevaisuuden linjauksia hahmoteltaessa Venäjän suunnasta tuskin kannattaa kovin syvällisesti esimerkkiä hakea. Ruotsin suuntaan kannattaisi kuitenkin ehkä vähän vilkuilla.

Kilpailumatkat ja sosiaalinen media

En aloita tätä kirjoitustani muinaisista kreikkalaisista vaan 1500-luvulta. Macchiavelli totesi tuolloin: ”Mikään yritys ei ole vaikeampi alkaa, vaarallisempi suorittaa ja epävarmempi tuloksiltaan kuin uuden järjestelmän voimaan saattaminen. Uudistaja saa näet vastaansa ne, joille vanha olotila on edullinen; ja nekin, joita uusi voisi hyödyntää, ovat sen laimeita puolustajia.” Tämä on tullut viime päivinä mieleeni kun olemme yrittäneet toimia vähän uusiin ajattelumalleihin pohjautuen.

Suomen Urheiluliiton päätös jättää lähettämättä urheilijoita alle 17-vuotisten Olympialaisiin Nanjingiin on herättänyt keskustelua mediassa, erityisesti sosiaalisessa mediassa. Yleisurheilijan urapolun asiantuntijoita on riittänyt ja kommentteja on lennellyt. Urheiluliiton päätös asiasta tehtiin perusteellisen harkinnan jälkeen jo marraskuussa. Koska päätöksen arvostelijoilla on toki oma pointtinsa, selvennän hieman päätöksen perusteita.

Urheiluliiton valmennussektori pohti asiaa ja päätyi siihen, että kolmen viikon kisamatka sisältäen mahdollisesti vain yhden kilpailun ei palvele nuoren urheilijan kehittymistä parhaalla mahdollisella tavalla. Urheiluliiton hallitus teki asiassa valmennusjohtajan esityksestä yksimielisen päätöksen. Samansuuntaisia ajatuksia on ollut muuallakin; Ruotsin ja Norjan yleisurheiluliitot ovat myös päättäneet jättää lähettämättä joukkueita kisoihin.

Kisojen konseptihan vaatii paikalla oloa koko kisojen ajan. Huikea elämysmatkahan reissu tietysti olisi, mutta se ei olisi yleisurheilijan urapolun näkökulmasta välttämättä eduksi. Lahjakkaalle nuorelle on tarjolla matkan varrelle yllin kyllin MM- ja EM-tasoisia kilpailuja matkalla kohti tavoittelemaamme aikuisiän huippua.  Twiiteissä on korostettu Urheiluliiton typeryyttä, koska kisajärjestäjät maksaisivat matkat. Ilmaiset matkat eivät ole riittävä peruste; eiväthän huiputkaan joka paikkaan mene vaikka heille siitä maksettaisiin jopa huimia summia.

Sitten siirryn vähän yhteiskunnallisempaan ilmiöön. Kuinka tästä marraskuussa tekemästämme päätöksestä nyt tällainen helkkarinmoinen haloo syntyi? Taustalla on pitkäaikainen prosessi, jossa Olympiakomitean työntekijän sitkeällä kulissivaikuttamisella on keskeinen osuus. Koska toisenlaiseenkin päätökseen löytyy tiettyjä perusteita, tässä on ollut hyvä tilaisuus saada Urheiluliiton tekemä työ näyttämään ihan päättömältä. Sopiva määrä menneisyyden painolasteja on ollut vielä vauhdittamassa asioiden kulkua. Sitten kun samoin ajattelevan lähipiirin tuella saadaan tietty kriittinen massa ylitettyä, vyöry on valmis. Tällaisen vaikuttamisen mahdollisuuden nykyinen mediakenttä oivallisesti tarjoaa. Sosiaalisella medialla ei ole suhteellisuudentajua ja lyöntikilpailuun on hyvinkin niukalla asioihin perehtymisellä helppo yhtyä. Tutkijanammattini näkökulmasta tämä on äärimmäisen mielenkiintoista ja johtamisnäkökulmasta mukavan haastavaa.

Me Suomen Urheiluliitossa kestämme tämän arvostelun. Tavoitteenamme on suomalalaisen yleisurheilun tason nosto strategiaamme pohjautuen. Näemme arvostelijoiden osin hyvätkin pointit, koska niistä paljon päätöstä tehdessä keskustelimme. Vyörytyksestä huolimatta emme näe perusteita päätöksemme muuttamiselle. Menestyäkseen kannattaa mennä joskus jonoja vastaan eikä jonojen mukana. Ja tekihän päätöksen kaiken kukkuraksi Suomen Urheiluliitto, ei Suomen Tuuliviiriliitto.

Innovaatiotutkijan Venäjä-tuska

Yhtenä yliopistomme kolmesta strategisesta kärjestä on toimia kansainvälisenä Venäjä-yhteyksien rakentajana. Tähän liittyen olen minäkin koettanut näitä yhteyksiä rakentaa. Viimeksi kävin pari viikkoa sitten Kazanissa erinomaisesti onnistuneella yliopistovierailulla. Sain myös joku aika sitten valmiiksi apurahahakemuksen aiheena synnyttää venäläisten ja eurooppalaisten yliopistojen yhteistyönä tutkimusohjelma ”EU-Russia Innovation Ecosystem Research Program”.

Viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet olon kuitenkin vähän tuskaiseksi. Ongelmallisia kysymyksiä on ainakin kolme: 1) Voikohan tuollaisiin aiheisiin  saada tässä tilanteessa rahoitusta? 2) Millaisiin käytännön ongelmiin tutkimushanke toteutuessaan voi ajautua? 3) Kuinka itse suhtaudun yhteistyöhön varsin epäilyttäviä elementtejä sisältävien tapahtumakulkujen jälkeen? Pohdiskelen vähän viimeistä kysymystä.

Ukrainan tilanteeseen liittyvä tapahtumakulku voi pahimmissa skenaarioissa johtaa tuhoisiin seurauksiin. Ei ole hulluutta sanoa historiasta löytyvän hyvin varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka näillä askelmerkeillä ja viisveisaamisella kansainvälisistä laeista on lopulta käynyt. Elämme vaarallisia aikoja! Tuleeko minun vain olankohatuksella suhtautua lausuntoihin, joissa vaaditaan valtiolle oikeuksia puolustaa yhdenkin kansalaisen etuja vieraan valtion alueella vaikka asein? Tämähän on Suomen kannalta hirvittävä ajattelutapa. Pitäisikö minun alkaa muuttaa käyttäytymistäni jollain tavoin? Olisiko yliopistojen tutkimusyhteistyössä syytä painaa jarrua?

Erityisen vaarallista on hurjaksi yltyvä kansalliskiihko. Se tuntuu sumentavan fiksuinakin pidettyjen ihmisten ajattelun. Mutta mitä ajattelevat tutkimuskumppanimme venäläisissä yliopistoissa? Se ei ole tullut puheeksi. Olemme keskustelleet tutkimus- ja koulutusasioista. Tutkimusagendamme on kolmoisvelkaantumisen estäminen. Se lienee kestävä teema erilaisissa maailmapolitiikan tilanteissa. Meidän yhteistyömme on ennen kaikkea ihmisten eikä valtioiden välistä.

Itse olen tässä tuskassani päätynyt siihen lopputulokseen, että jatkan yhteistyötä tutkimus- ja koulutusverkostossamme sillä ehdolla, että etenemme tieteen ehdoilla sotkematta suoraan kansainväistä politiikkaa innovaatiotutkimukseemme. Uskon ihmisten välisen kanssakäymisen mikrotasolla kuitenkin olevan hyödyllistä; välien katkaiseminen johtaa huonoihin lopputuloksiin sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä.

Yliopistoyhteistyö jatkukoon. Fokus kansainvälinä Venäjä-yhteyksien rakentajanakin velvoittaa tähän, myös vaikeina aikoina. Tapaamme venäläisdelegaatioita Lappeenrannassa niin maalis- kuin huhtikuussakin.

Mottona olkoon kuitenkin vanha kunnon ajatus: hyvän puolesta ja pahaa vastaan!

Ovatko elinkeinopolitiikan pelikentällä oikeat pelaajat?

Pressiklubissa perjantaina 14.2 Matti Apunen luonnehti Martti Hetemäen johtaman ekonomistityöryhmän TV-esiintymisen tuovan mieleen lähinnä jonkinmoisen ekonomistijuntan. Apusella lienee ollut mielessä Gennadi Janajevin juntan esiintymisen tunnelma reilut parikymmentä vuotta sitten Neuvostoliiton hajotessa. Näissä tilanteissa ja Suomen elinkeinopolitiikassa ei liene kovin paljon yhteistä; yritän kuitenkin rakentaa asioiden välille kömpelöä aasinsiltaa.

Ekonomistit ovat saaneet suomalaisessa talouskeskustelussa hegemonisen ja junttamaisen asiantuntijaroolin. Ekonomistit ovat se ryhmä, jolta aina kysytään kuinka Suomi nousisi näivettymisen tieltä. Tässä unohtuu helposti, että ekonomistien analyysi- ja työkalupakki on varsin rajallinen nykytilanteen ratkomiseen. Pakissa on lähinnä vain makrotalouteen liittyviä työkaluja. Ekonomistit ovat fiksua porukkaa, mutta heidän osaamisensa ei ole parhaimmillaan tuottavuutta ja innovaatiota lisäävien mikrotaloudellisten toimenpiteiden hahmottamisessa. Niiden avulla saataisiin kuitenkin haluttu nousu aikaiseksi.

Toinen merkittävä talouspoliittinen keskustelijaryhmä ovat perinteisten suuryritysten johtajat; osa näistä on kivunnut aina vuorineuvoksiksi asti. Heitä kutsutaan erilaisiin työryhmiin, selkärankaseminaareihin ja muihin keskustelutilaisuuksiin. Nämä hallitsevat keskustelua myös erilaisissa etujärjestöissä kuten EK:ssa. Uskoisinpa kuitenkin, että tulevien 20 vuoden menestystekijät ovat aika lailla erilaisia kuin menneiden kahden vuosikymmenen vastaavat. Epäillä siis sopii, että onkohan tällä ryhmällä hallussaan kaikkia työkaluja, joita keskustelussa nyt kaivataan. Pahinta on jos erään hyvin asioista perillä olevan henkilön letkautus pitää paikkansa. Hän on hyvin huolissaan syrjäytymisestä ja hänen mukaansa pahimmin syrjäytynyt ryhmä on suuryritysten johtoklaani: se on suurelta osin syrjäytynyt elämästä.

Kolmas keskusteluun osallistuva ryhmä ovat poliitikot. Tämä porukan tausta on pääosin ”vain” politiikassa, mikä tuottaa myös vain rajallisen analyysi- ja työkalupakin tulevaisuuden talousongelmien ratkaisemiseen. Mutta ennen muuta tämä tausta luo herkän alustan kahden ensimainitun ryhmän analyyseille ja jopa lobbaukselle. Näen tässä suuren uhkan sille, että keskustelu säilyy junttamaisesti lukkiutuneena vanhoihin kaavoihin edelleen. Nyt poliitikoilla olisi kuitenkin mahdollisuus osoittaa luovuutta ja rohkeutta sekä nousta muutoksen todellisiksi ajureiksi.

Tarkoitukseni ei ole missään tapauksessa syyllistää ryhminä ekonomisteja, suuryritysten johtajia tai poliitikkoja. He tekevät hyvää ja arvokasta työtä kaikki omilla areenoillaan. Väitän kuitenkin että meiltä puuttuu elinkeinopolitiikan keskusteluareenoilta tärkeitä pelintekijöitä. Missä ovat työryhmien ja seminaarien listoilta pk- ja kasvuyrittäjät, mikrotason innovaatio- ja tuottavuusasiantuntijat sekä työelämän kehittämisen asiantuntijat? Ilonpilkahduksiakin tosin on. Esimerkiksi Matti Alahuhdan ja Mikko Kososen artikkeli Helsingin Sanomien Vieraskynässä alisuoriutumisesta ja organisaatiokulttuurin merkityksestä oli erinomainen avaus. Työ- ja elinkeinoministeriön Työelämä 2020 -ohjelmassa puhutaan varsin oikeista asioista. Tämä keskustelu kannattaisi nostaa talouskeskustelun ytimeen.  Vaikka Pekka Himasen raportin syntytapa pännii minua kovasti, niin ei se niin huono tuotos ole kuin on annettu ymmärtää. Oikeansuuntaisia avauksia siinä ilman muuta on. Myös monilta muilta areenoilta löytyisi erinomaisia keskustelijoita ja toimijoita Suomen saattamiseksi nousuun.

En ole poistamassa elinkeinopolitiikan kentältä pelaajia. Monipuolisemmaksi pelintekijöiden joukko on kuitenkin saatava. Muutoin hyökkäyspäästä puuttuu tarvittava luovuus ja omassa päässä kolisee edelleen jatkuvasti.  

 

Mandela, Aristoteles ja suurisieluisuus

Nelson Mandela on poissa. Minulla ei ole idoleita, mutta jos olisi, niin se olisi kai Mandela. Mieleeni palautuu TV-lähetys Espanjassa vuosia sitten. Kruununprinssi meni naimisiin ja paikalle oli kutsuttu suuri joukko valtionpäämiehiä ja siniverisiä. Mandela hallitsi sisääntulollaan tilannetta suvereenisti. Kun hän asteli majesteetillisesti kirkkoon, niin muut näyttivät hyvin, hyvin pieniltä. Mikä teki vuosikymmeniä vankilassa viruneesta miehestä niin huikean arvostetun?

Minusta Mandela oli hyveellinen ihminen. Aristoteles määritteli hyveellisen ihmisen ominaisuuksia jo liki 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Hän luetteli Nikomakhoksen etiikassa yhteensä kaksitoista luonteen hyvettä: miehuullisuus, kohtuullisuus, anteliaisuus, runsaskätisyys, suurisieluisuus, sopiva määrä kunnianhimoa, rauhallisuus, mielihyvän tuottaminen, oman itsensä sopiva esiintuominen, seurallisuus, oikeudenmukaisuus ja ystävyys. Näitä luonteen hyveitä ohjaavat intellektuaaliset hyveet viisaus ja käytännöllinen järki. Voin tuskin kuvitella ketään ihmistä maailmassa jossa hyveet yhdistyvät niin vakuuttavasti kuin Nelson Mandelassa.

Haluan kuitenkin painottaa yhtä hyvettä Mandelassa jopa ylitse muiden, nimittäin suurisieluisuutta. Aristoteleen mukaan suurisieluisuus on eräänlainen hyveiden kruunu, sillä se tekee muut hyveet suuremmiksi, eikä sitä ole ilman niitä. Siksi on niin vaikea olla suurisieluinen, sillä se vaatii hyvyyttä ja jaloutta. Loukkaukset suurisieluinen unohtaa nopeasti, sillä ne eivät hänen tapauksessaan ole kuitenkaan oikeutettuja. Suurisieluinen ei muistele kärsimäänsä pahaa – sellainen pitkämuistisuus ei kuulu suurisieluiselle, joka pikemminkin unohtaa pahat asiat. Suurisieluisuus näkyy Aristoteleen mukaan myös päällepäin; suurisieluinen ei ole kiireinen ja hän ei ole jännittynyt. 

Näen mandelamaista suurisieluisuutta valitettavan vähän yhteiskunnassamme. Muutkin hyveet jäävät tuhottoman usein esimerkiksi ahneuden, omaneduntavoittelun, vastustajien tuhoamisen ja pitkävihaisuuden jalkoihin. Mandelalla olisi ollut hyviä syitä sortua paheiden tielle mutta hän valitsi hyveet ja suurisieluisuuden. Eräs aikakautemme suurimmista on poissa. Nyt on meistä jokaisen syytä hiljentyä hetkeksi itseemme. Kuinka saamme edes pienessä määrin mandelamaisuutta itseemme? Onnistuessamme meidän kaikkien elämä olisi paljon helpompaa.

Valon hallitus ja urheilun suunta

Uuden urheilun keskusjärjestön, Valon, alku on ollut osin takkuinen. Keskeisenä syynä tähän on ollut se, että suuri osa isoista lajiliitoista ei ole vielä liittynyt Valoon. Syitä tähän lienee useita, jopa joitakin urheilun toimijoiden henkilökohtaisia motiiveja on mainittu. Keskeisenä syynä lienee ollut suhtautuminen aluejärjestöjen rooliin. Myös rahanjako huippu-urheilun ja muiden liikunnan osa-alueiden välillä on herättänyt intohimoja.

Tulin jostain syystä keväällä nimitetyksi Valon hallituksen ehdollepanotoimikuntaan. Toimikunta on tänään tehnyt esityksensä hallituksen kokoonpanosta (ks. http://www.valo.fi/@Bin/419934/Valon%20hallitusehdokkaiden%20esittely.pdf). Se tulee varmaankin herättämään myös keskustelua ja ihmetteleviä mielipiteitä. Oman käsitykseni mukaan toimikunta teki rauhassa työtään ja pyrki aikaansaamaan ehdotukseksi kokoonpanon, jossa esitettyjen henkilöiden osaamisten ja taustojen summa mahdollistaisi suomalaisessa urheilussa tarvittavan muutoksen tekemisen. Kunnioitimme jäsenjärjestöjen tekemiä ehdotuksia, mutta otimme myös meille sälytetyn henkilöiden etsintätehtävän vakavissamme. Mandaattiajattelusta pyrimme tietoisesti eroon.

Mitä tämän hallituksen sitten pitäisi mielestäni tehdä? Puheenjohtajaehdotus kielii siitä, että toiminunnan mielestä valtakunnallisia päällekkäisiä rakenteita on purettava. Rakenteita yläpäästä on kevennettävä ja resursseja siirrettävä lähemmäs kenttää. Aluejärjestöt (tai aluetoiminta) on saatava paremmin mukaan yhteisiin kehittämistalkoisiin (ks. blogini 15.5.2013 näillä sivuilla). Olympiakomitean, Valon, lajiliittojen ja seurojen on kehitettävä kokonaan uusi malli alueille. Lasten ja nuorten liikkumisen edistämisestä on varmaankin helpoimmin löydettävissä se yhteistoiminnan alue, jolla pannaan ensiksi tuulemaan. Siitä hyötyvät niin huippu-urheilu kuin terveysliikuntakin. Päällekkäisyyksien poistamisen seurauksena resursseja vapautuu kaikkien hyväksi.

Toivoisin, että uuden aikanaan valittavan hallituksen myötä Valon pattitilanne laukeaa. Omiin oppeihini tukeutuen en oikein osaa pitää nykytilannetta hyvänä. Suomi on aivan liian pieni maa kestämään tarpeetonta sisäistä kahinointia. Päinvastoin järkeni mukaan meillä pitäisi olla korkean sosiaalisen pääoman maana mahdollista löytää sellaisia yhdessä tekemisen muotoja, joilla visio ”olemme maailman liikkuvin urheilukansa 2020” ei jää jälkipolville vitsin aiheeksi. Elämme tänä syksynä eräänlaista kulminaatiopistettä tuon vision uskottavuuden näkökulmasta.

Veikkausvaroilla radikaaliin nousuun

En ole kovinkaan huolissani Suomen palkkatasosta, veroista tai vaikkapa työurien pituuksista. Olen huolissani suomaisesta innovaatiojärjestelmästä ja sen kyvystä tuottaa kestävää kilpailukykyä. Kykymme tuottaa esimerkiksi tuottavuusinnovaatioita tai todella radikaaleja innovaatioita ei ole riittävällä tasolla. Kyse on mikrotason asioista, ei makrotason prosenteista ja vuosista. Tämä keskustelunaihe jää jatkuvasti ekonomistien mielitermien jalkoihin.

Radikaalien innovaatioiden tuottaminen vaatii radikaaliutta myös niiden tuottamisessa. Tutkiessamme Yhdysvalloissa toimivan DARPA:n mallia havaitsimme sen toimivan hyvin eri tavalla kuin mitä meillä mikään taho toimii. DARPA:han on Yhdysvalojen puolustusteollisuutta lähellä toimiva tutkimusyksikkö, jonka sivutuotteena on syntynyt siviiliyhteiskuntaan mm. sellaisia innovaatioita kuin internet ja GPS. DARPA hyljeksii sellaista standardimenettelyä kuin vertaisarviointia rahoituksen myöntämisessä. Lähes ainoa kriteeri on vision hulluus ja kehittäjien intohimo.

DARPA:lla on toki huikeasti enemmän resursseja käytettävissä kuin Suomessa voisimme kuvitella saavamme tällaisiin toimintamalleihin. Olisiko meidän kuitenkin jotenkin mahdollista saada vaikka pienimuotoisempi darpalainen areena maahamme? Suomen Akatemia ja Tekes rahoittavat ansiokkaasti tutkimusta ja innovaatioita. Strategisen huippuosaamisen keskukset (SHOK:it) tuovat oman hyvän lisänsä innovaatiojärjestelmäämme. Darpalaiseen toimintatapaan näissä ei kuitenkaan ole juurikaan päästy.

Kun vaikeroi, niin olisi kai hyvä myös ehdottaa jotain ratkaisua. Niinpä sen teen. Veikkaus käyttää käsittääkseni tieteen tukemiseen noin 110 miljoonaa euroa. Näillä rahoilla voisi mielestäni rakentaa jotain todella uutta – esimerkiksi Suomen ”DARPA-areenan”. Sen toimintaa ohjaisi paremminkin hullu visionäärisyys kuin normaalit rahoituskriteerit. Veikkauksen toimintafilosofiaan tällainen uuden luominen sopisi mielestäni huomattavasti paremmin kuin vanhojen rakenteiden rahoittaminen. Kannattaisiko kokeilla?

Tuottavuusinnovaatioilla kolmoisvelkaantumisen kimppuun

Mieltäni kaihertaa edelleen kolmoisvelkaantumisen teema. Velkaannumme jatkuvasti 1) ekologisesti: luonnonvaroja käytetään 1,5-kertaisesti enemmän kuin pitäisi, elokuusta eteenpäin elämme loppuvuoden velaksi; 2) taloudellisesti: Eurooppa, valtiot ja kunnat elävät velaksi, syömme siis lastemme lautasilta; 3) sosiaalisesti: ihmiset voivat pahoin kasvavien paineiden alla, työpahoinvoinnin kustannukset ovat Työterveyslaitoksen mukaan 40 Mrd. vuodessa. Minusta tämä ei ole leikin asia. Kolmoisvelkaantuminen on vakava uhka hyvinvoinnillemme. Se luo kuitenkin myös liiketoimintamahdollisuuksia niille, jotka haluavat sellaisia hyödyntää.

Mikäli ei lähdetä alentuvan talouskasvun tielle (käytännössä mahdottomuus), ainoa keino kolmoisvelkaantumisen estämiseen on tuottavuuden lisääntyminen. Sana ”tuottavuus” saa monet meistä siilipuolustukseen; onhan esimerkiksi valtion tuottavuusohjelma ollut lähes irvikuva sille tuottavuudelle mitä tässä tarkoitan. Meidän tulee pystyä hyödyntämään olemassa olevia luonnonvaroja tehokkaammin, ja meidän on opittava repimään tuottavuutta prosesseista ei ihmisistä. Säästetään luonnonvaroja, rahaa ja ihmisiä. Monesti sen jälkeen väärässä ollut nobelisti Paul Krugman totesi vuonna 1994: “Productivity is not everything but in the long run it is almost everything”. Tuossa lausunnossaan hän oli kirotun oikeassa.

Kuinka tuottavuutta voidaan parantaa? Euroopan Komissio on todennut Euroopan olevan tuottavuusloukussa (productivity gap). Syynä tähän nähdään innovaatiojärjestelmän toimimattomuus ja kykenemättömyys soveltaa tietotekniikkaa. Olen hyvin pitkälle samaa mieltä; tiede ja käytäntö eivät kohtaa riittävällä tavalla. Edelleen näytetään luottavan liikaa tieteen työntöön ja ihminen unohtuu. Komission listaan lisäisin vielä kolmanneksi tekijäksi johtamisen ja prosessien kehittämisen. Elämme edelleen siiloutuneessa yhteiskunnassa ja siiloutuneissa organisaatioissa; tuottavuushyödyt jäävät saavuttamatta monimutkaistuvien ongelmien edessä.

Taloudellisesta kasvusta 80% selittyy tuottavuudella ja tuottavuudesta 80% innovaatioilla. “Production and use of knowledge is at the core of value-added activities, and innovation is at the core of growth” sanoivat Archibugi ja Michie vuonna 1995. Ratkaisuna kolmoisvelkaantumiseen ovat uudenlaiset TUOTTAVUUSINNOVAATIOT. Ne voivat olla hyvin monenlaisia. Ne eivät synny yleensä yhden tieteenalan sisällä eivätkä perinteisillä tavoilla. Tarvitaan rohkeita uusia menetelmiä.

Mitä sellaiset ovat? Niiden kuvaamiseen ei lyhyt blogimoodini riitä. Päätänkin kirjoitukseni pieneen mainokseen. LUT:n tuotantotalouden tiedekunta on ottanut toimintansa keskiöön tuottavuusinnovaatiot. Yhdistämme toiminnassamme perinteisiä insinööritieteitä epäortodoksisiin menetelmiin. Linkissä on nähtävissä diaversio toimintafilosofiastamme.

http://www.slideshare.net/VesaHarmaakorpi/lut-tuotantotalous-esittely

Slideshow in English.

http://www.slideshare.net/VesaHarmaakorpi/lut-iem-presentation

On tartuttava härkää sarvista! Apuakin on saatavilla.

Tasa-arvo Suomen Urheiluliitossa

Naisten miesten välinen tasa-arvo on herättänyt paljon keskustelua ja kritiikkiä yleisurheilujoukkueiden valinnoissa. Tämä siis koskee joukkueen johtoa, valmentajia ja huoltohenkilöitä.  Luvut näyttävätkin järkyttäviltä – miesenemmistö on hirmuinen. Tämä on minullekin SUL:n puheenjohtajana kiusallinen asia ja kaivannee vähän pohdintaa. Lieventävänä asianhaarana on, että valmennusjohtaja on kysynyt naisia mukaan mutta kieltäytymisiä on tullut.

Joku voi todeta, että olisihan halukkaita naisia ollut matkaan mukaan. Jotkut saattavat ilmoittautua jopa itse. Valmennusjohtaja tekee työtään kovien paineiden alla. Hän pyrkii aina joukkueissa parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Esimerkiksi henkilökemioiden on toimittava. Olen nähnyt sosiaalisessa mediassa epäilyjä myös pärstäkertoimen vaikutuksesta. Pärstäkerrointeoriaan en usko. Henkilökemioihin uskon kyllä; niiden on oltava kunnossa yritysten johtoryhmissä, tutkijaryhmissä - ja urheilujoukkueissa, joissa tavoitteena on maailman huippu.

Valotan muutamalla sanalla omaan ”tasa-arvonäkökulmaani”. Siviilityössä professorina valmennan uusia tieteen osaajia. Viimeisen reilun kahden vuoden aikana olen ohjannut maaliin kuusi tohtoriopiskelijaa; kaikki naisia ja vielä melko miehisessä teknillisessä yliopistossa. Kahden vuoden dekaaniaikanani olen laittanut prosessiin tiedekuntamme kahden ensimmäisen naisprofessorin nimittämisen.

Itse siis arvostan naisten tekemisiä suuresti, mutta näin koen asian olevan myös SUL:issa. Perustamani analyysiryhmä otti asiaan kantaa ja hallituksessa olemme keskustelleet asiasta useaan otteeseen. Siellä enkä missään muuallakaan ole asennevammaa havainnut, suurta huolta naisten roolin kasvattamisesta kylläkin. Mikä sitten johtaa kummallisiin lukuihin joukkueiden kokoonpanossa?

Selittääkö sitä osittain vielä yksi kummallinen luku? Käsittääkseni esimerkiksi Dublinin EM-joukkuekisan urheilijoiden henkilökohtaisista valmentajista vain yksi on nainen. Kaikki muut kymmenet valmentajat ovat miehiä. Pitkäaikaiseen huipulle tähtäävään valmennukseen sitoutuvia naisia on siis vain murto-osa miehiin verrattuna, jopa pienempi osa kuin joukkueen johdossa keskimäärin.

Nuorten yleisurheilukoulujen ohjaajista sen sijaan valtaosa on naisia. Siinä roolissa naiset tuntuvat viihtyvän. Tuhannen taalan kysymys kuuluu: miksi yleisurheilukouluissa ohjaaminen kiinnostaa naisia, mutta valmentajiksi heistä haluaa harva? Onko syynä se että naiset haluavat ensisijaisesti olla mukana omien lastensa harrastuksissa ja omasta lapsesta aika harvoin sukeutuu maajoukkuetason urheilija.  Vai onko vika Urheiluliiton systeemeissä tai yhteiskunnassamme yleisemminkin? Etsin näihin kysymyksiin ankarasti vastauksia.

Tilanne joukkueiden kokoonpanossa ei tule merkittävästi muuttumaan ennekuin pitkäjänteisesti liiton toimintaan sitoutuneita naisvalmentajia ja -huoltajia saadaan lisää. Sen eteen teemme tulevaisuudessa entistä lujemmin töitä. Suomen Urheiluliitossa ei saa olla minkäänlaisia esteitä naisten etenemiselle kaikille tasoille. Mikäli uusia ideoita asioiden edistämiseksi on olemassa, otamme niitä mielellämme vastaan. Liitossa tyttö- ja naisyleisurheilun kehittämisohjelma on toki jo vuodesta 2007 lähtien pyrkinyt hakemaan vastauksia myös moninaisiin tasa-arvokysymyksiin. Paljon hyvää on saatu aikaan, ei vähiten esimerkiksi viime vuoden naisten Ruotsi - Suomi -maaottelun tulostaulun kertomana. Työtä kuitenkin riittää ja sitä jatketaan.

Naisten panosta tarvitaan; meistä miehistä ei ole tämän ongelman ratkaisijoiksi!