Huippu-urheilun toimintaympäristö on muuttunut
merkittävästi viimeisen sadan vuoden aikana niin Suomen sisällä kuin
suomalaisen urheilun suhteessa muuhun maailmaan. Sata vuotta sitten ja myöhemminkin
huippu-urheilulla oli merkittävä rooli kansallisen identiteetin luomisessa ja
yksilötasolla kunnian tien kulkemisessa amatöörihengessä kansakunnan kaapin
päälle. Kansakunta jakoi hyvin vahvasti yhteisen tajunnan ensin radiota
kuunnellen ja myöhemmin yhtä tai kahta televisiokanavaa katsellen. Tähän aikaan
tyypillinen urheilun seuraaja oli ladun varressa kököttävä katsoja lehdestä
leikattu lähtölista, kynä ja kello kädessään. Yleensä kannustettiin kotikylän
urheilijoita, jotka pysyivät seuroissaan koko ikänsä.
Nykyisin maailma on varsin pirstaleinen ja yhteistä
tajuntaa kansakunnan sisällä on vaikea tunnistaa. Lajikirjo on entisestä
voimakkaasti kasvanut ja huippu-urheiluunkin on pesiytynyt vahvasti bisneshenki
sekä ahneuden kulttuuri. Tämä näkyy toisaalta urheilun nopearytmisenä ja
valtaissana näkyvyytenä eri tiedostusvälineissä, mutta mahdollisesti myös
huippu-urheilua haastavina vastaliikkeinä. Urheilu on valjastettu niiden
voimien haltuun, jotka haluavat sen olevan osa bisnes- ja viihdemaailma.
Huippu-urheilijat ovat kauppatavaraa.
Keskeinen trendi on ollut myös Euroopan roolin muutos
osana maailmaa. Eurooppa on ollut (yhdessä Yhdysvaltojen kanssa) selkeä suunnan
näyttäjä niin taloudessa kuin urheilussakin. Se on ollut taloudellinen
jättiläinen ja suuri mitalirohmu. Euroopan velkavetoinen talous on nyt jyrkässä
alamäessä ja huippu-urheilussa tarvittava dynamiikka alkaa olla hukassa.
Nähtävissä on pahimmillaan kurjistuminen pahoinvoivaksi hyvinvointimuseoksi.
Näin ei tietysti tarvitse käydä, mutta vaara on ilmeinen.
Millainen rooli huippu-urheilulla voi olla
tulevaisuudessa edellä mainittujen trendien mahdollisesti vahvistuessa? Mikä on
sen rooli osana bisnes- ja viihdemaailmaa? Onko sillä jotain merkitystä
Euroopan ja Suomen hyvinvointiin? Mikä on sen yhteys liikuntaan laajemmin?
Kuinka huippu-urheilu muovaa yksilöiden elämän polkuja kulkivatpa ihmiset
huippu-urheilijoiksi johdattelevan järjestelmän sisällä tai ulkona?
Henkilökohtaisesti odotan jonkinlaista vastaiskua
kaupallisuudelle ja ahneudelle. Huippu-urheilun tulevaisuuden
maineenhallinnassa voisi löytyä jotain yhdistelemällä se ladun vieressä seisova
katsoja, kestävän kehityksen näkökulma ja ehkä lumilautarinteiltä tuttu
riemukas tunnelma. Älylliselle ristipölytykselle on taas tilausta.
Urheiluvalmennuksen ohjenuorana pitäisin sosiaalisen
pääoman ja yksilöllisten urapolkujen ristisiitosta. Kuinka saisimme luotua
eräänlaisen yhteisöllisen primus/prima inter pares –mallin, joka ponnistaa
vahvasta pohjoismaisesta sosiaalisesta pääomasta ja vapaasta yhteiskunnasta.
Sosiaalinen pääoma on joka tapauksessa Suomen vahvuus, vaikka muissa pääomissa
suhteellinen osuutemme näkyy jatkuvasti heikkenevän.
Valmennuksessa on pakko alkaa pelata yhteen eri lajien
välillä. Siilojen on murruttava ja meidän on ruvettava rakentamaan yhdessä
”uusia mahdollisia maailmoja”. Tämä vaatii uutta ”asiantuntijuutta”, jota
tutkimusryhmässämme kuvaamme professori Hintikkaa seuraten ”yleiseksi kyvyksi
rakentaa mahdollisia maailmoja”. Tällaisissa prosesseissa siilojen murtamiseksi
olemme käyttäneet menestyksellisesti esimerkiksi teatteripohjaisia menetelmiä.
Siis kokonaan uusia menetelmiä on otettava käyttöön. Keskitetyn suunnittelun
topdown-menetelmät eivät toimi.
Urheilijan ja liikkujan urapolkujen hahmottamisen
seurauksena on nähtävissä useita pahoja sudenkuoppia, jotka vievät edellytyksiä
huippu-urheilun menestykseltä. Esimerkiksi edellisessä kappaleessa mainittuja
menetelmiä hyödyntäen on kyettävä muodostamaan ”systeemi-innovaatio”, jossa
terveysliikkujan ja huippu-urheilijan urapolut lyövät kättä ainakin polkujen
alkuvaiheessa. Näin huippu-urheilun tarvitsema resursointikin saattaisi
onnistua paremmin.
