Mandela, Aristoteles ja suurisieluisuus

Nelson Mandela on poissa. Minulla ei ole idoleita, mutta jos olisi, niin se olisi kai Mandela. Mieleeni palautuu TV-lähetys Espanjassa vuosia sitten. Kruununprinssi meni naimisiin ja paikalle oli kutsuttu suuri joukko valtionpäämiehiä ja siniverisiä. Mandela hallitsi sisääntulollaan tilannetta suvereenisti. Kun hän asteli majesteetillisesti kirkkoon, niin muut näyttivät hyvin, hyvin pieniltä. Mikä teki vuosikymmeniä vankilassa viruneesta miehestä niin huikean arvostetun?

Minusta Mandela oli hyveellinen ihminen. Aristoteles määritteli hyveellisen ihmisen ominaisuuksia jo liki 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Hän luetteli Nikomakhoksen etiikassa yhteensä kaksitoista luonteen hyvettä: miehuullisuus, kohtuullisuus, anteliaisuus, runsaskätisyys, suurisieluisuus, sopiva määrä kunnianhimoa, rauhallisuus, mielihyvän tuottaminen, oman itsensä sopiva esiintuominen, seurallisuus, oikeudenmukaisuus ja ystävyys. Näitä luonteen hyveitä ohjaavat intellektuaaliset hyveet viisaus ja käytännöllinen järki. Voin tuskin kuvitella ketään ihmistä maailmassa jossa hyveet yhdistyvät niin vakuuttavasti kuin Nelson Mandelassa.

Haluan kuitenkin painottaa yhtä hyvettä Mandelassa jopa ylitse muiden, nimittäin suurisieluisuutta. Aristoteleen mukaan suurisieluisuus on eräänlainen hyveiden kruunu, sillä se tekee muut hyveet suuremmiksi, eikä sitä ole ilman niitä. Siksi on niin vaikea olla suurisieluinen, sillä se vaatii hyvyyttä ja jaloutta. Loukkaukset suurisieluinen unohtaa nopeasti, sillä ne eivät hänen tapauksessaan ole kuitenkaan oikeutettuja. Suurisieluinen ei muistele kärsimäänsä pahaa – sellainen pitkämuistisuus ei kuulu suurisieluiselle, joka pikemminkin unohtaa pahat asiat. Suurisieluisuus näkyy Aristoteleen mukaan myös päällepäin; suurisieluinen ei ole kiireinen ja hän ei ole jännittynyt. 

Näen mandelamaista suurisieluisuutta valitettavan vähän yhteiskunnassamme. Muutkin hyveet jäävät tuhottoman usein esimerkiksi ahneuden, omaneduntavoittelun, vastustajien tuhoamisen ja pitkävihaisuuden jalkoihin. Mandelalla olisi ollut hyviä syitä sortua paheiden tielle mutta hän valitsi hyveet ja suurisieluisuuden. Eräs aikakautemme suurimmista on poissa. Nyt on meistä jokaisen syytä hiljentyä hetkeksi itseemme. Kuinka saamme edes pienessä määrin mandelamaisuutta itseemme? Onnistuessamme meidän kaikkien elämä olisi paljon helpompaa.

Valon hallitus ja urheilun suunta

Uuden urheilun keskusjärjestön, Valon, alku on ollut osin takkuinen. Keskeisenä syynä tähän on ollut se, että suuri osa isoista lajiliitoista ei ole vielä liittynyt Valoon. Syitä tähän lienee useita, jopa joitakin urheilun toimijoiden henkilökohtaisia motiiveja on mainittu. Keskeisenä syynä lienee ollut suhtautuminen aluejärjestöjen rooliin. Myös rahanjako huippu-urheilun ja muiden liikunnan osa-alueiden välillä on herättänyt intohimoja.

Tulin jostain syystä keväällä nimitetyksi Valon hallituksen ehdollepanotoimikuntaan. Toimikunta on tänään tehnyt esityksensä hallituksen kokoonpanosta (ks. http://www.valo.fi/@Bin/419934/Valon%20hallitusehdokkaiden%20esittely.pdf). Se tulee varmaankin herättämään myös keskustelua ja ihmetteleviä mielipiteitä. Oman käsitykseni mukaan toimikunta teki rauhassa työtään ja pyrki aikaansaamaan ehdotukseksi kokoonpanon, jossa esitettyjen henkilöiden osaamisten ja taustojen summa mahdollistaisi suomalaisessa urheilussa tarvittavan muutoksen tekemisen. Kunnioitimme jäsenjärjestöjen tekemiä ehdotuksia, mutta otimme myös meille sälytetyn henkilöiden etsintätehtävän vakavissamme. Mandaattiajattelusta pyrimme tietoisesti eroon.

Mitä tämän hallituksen sitten pitäisi mielestäni tehdä? Puheenjohtajaehdotus kielii siitä, että toiminunnan mielestä valtakunnallisia päällekkäisiä rakenteita on purettava. Rakenteita yläpäästä on kevennettävä ja resursseja siirrettävä lähemmäs kenttää. Aluejärjestöt (tai aluetoiminta) on saatava paremmin mukaan yhteisiin kehittämistalkoisiin (ks. blogini 15.5.2013 näillä sivuilla). Olympiakomitean, Valon, lajiliittojen ja seurojen on kehitettävä kokonaan uusi malli alueille. Lasten ja nuorten liikkumisen edistämisestä on varmaankin helpoimmin löydettävissä se yhteistoiminnan alue, jolla pannaan ensiksi tuulemaan. Siitä hyötyvät niin huippu-urheilu kuin terveysliikuntakin. Päällekkäisyyksien poistamisen seurauksena resursseja vapautuu kaikkien hyväksi.

Toivoisin, että uuden aikanaan valittavan hallituksen myötä Valon pattitilanne laukeaa. Omiin oppeihini tukeutuen en oikein osaa pitää nykytilannetta hyvänä. Suomi on aivan liian pieni maa kestämään tarpeetonta sisäistä kahinointia. Päinvastoin järkeni mukaan meillä pitäisi olla korkean sosiaalisen pääoman maana mahdollista löytää sellaisia yhdessä tekemisen muotoja, joilla visio ”olemme maailman liikkuvin urheilukansa 2020” ei jää jälkipolville vitsin aiheeksi. Elämme tänä syksynä eräänlaista kulminaatiopistettä tuon vision uskottavuuden näkökulmasta.

Veikkausvaroilla radikaaliin nousuun

En ole kovinkaan huolissani Suomen palkkatasosta, veroista tai vaikkapa työurien pituuksista. Olen huolissani suomaisesta innovaatiojärjestelmästä ja sen kyvystä tuottaa kestävää kilpailukykyä. Kykymme tuottaa esimerkiksi tuottavuusinnovaatioita tai todella radikaaleja innovaatioita ei ole riittävällä tasolla. Kyse on mikrotason asioista, ei makrotason prosenteista ja vuosista. Tämä keskustelunaihe jää jatkuvasti ekonomistien mielitermien jalkoihin.

Radikaalien innovaatioiden tuottaminen vaatii radikaaliutta myös niiden tuottamisessa. Tutkiessamme Yhdysvalloissa toimivan DARPA:n mallia havaitsimme sen toimivan hyvin eri tavalla kuin mitä meillä mikään taho toimii. DARPA:han on Yhdysvalojen puolustusteollisuutta lähellä toimiva tutkimusyksikkö, jonka sivutuotteena on syntynyt siviiliyhteiskuntaan mm. sellaisia innovaatioita kuin internet ja GPS. DARPA hyljeksii sellaista standardimenettelyä kuin vertaisarviointia rahoituksen myöntämisessä. Lähes ainoa kriteeri on vision hulluus ja kehittäjien intohimo.

DARPA:lla on toki huikeasti enemmän resursseja käytettävissä kuin Suomessa voisimme kuvitella saavamme tällaisiin toimintamalleihin. Olisiko meidän kuitenkin jotenkin mahdollista saada vaikka pienimuotoisempi darpalainen areena maahamme? Suomen Akatemia ja Tekes rahoittavat ansiokkaasti tutkimusta ja innovaatioita. Strategisen huippuosaamisen keskukset (SHOK:it) tuovat oman hyvän lisänsä innovaatiojärjestelmäämme. Darpalaiseen toimintatapaan näissä ei kuitenkaan ole juurikaan päästy.

Kun vaikeroi, niin olisi kai hyvä myös ehdottaa jotain ratkaisua. Niinpä sen teen. Veikkaus käyttää käsittääkseni tieteen tukemiseen noin 110 miljoonaa euroa. Näillä rahoilla voisi mielestäni rakentaa jotain todella uutta – esimerkiksi Suomen ”DARPA-areenan”. Sen toimintaa ohjaisi paremminkin hullu visionäärisyys kuin normaalit rahoituskriteerit. Veikkauksen toimintafilosofiaan tällainen uuden luominen sopisi mielestäni huomattavasti paremmin kuin vanhojen rakenteiden rahoittaminen. Kannattaisiko kokeilla?

Tuottavuusinnovaatioilla kolmoisvelkaantumisen kimppuun

Mieltäni kaihertaa edelleen kolmoisvelkaantumisen teema. Velkaannumme jatkuvasti 1) ekologisesti: luonnonvaroja käytetään 1,5-kertaisesti enemmän kuin pitäisi, elokuusta eteenpäin elämme loppuvuoden velaksi; 2) taloudellisesti: Eurooppa, valtiot ja kunnat elävät velaksi, syömme siis lastemme lautasilta; 3) sosiaalisesti: ihmiset voivat pahoin kasvavien paineiden alla, työpahoinvoinnin kustannukset ovat Työterveyslaitoksen mukaan 40 Mrd. vuodessa. Minusta tämä ei ole leikin asia. Kolmoisvelkaantuminen on vakava uhka hyvinvoinnillemme. Se luo kuitenkin myös liiketoimintamahdollisuuksia niille, jotka haluavat sellaisia hyödyntää.

Mikäli ei lähdetä alentuvan talouskasvun tielle (käytännössä mahdottomuus), ainoa keino kolmoisvelkaantumisen estämiseen on tuottavuuden lisääntyminen. Sana ”tuottavuus” saa monet meistä siilipuolustukseen; onhan esimerkiksi valtion tuottavuusohjelma ollut lähes irvikuva sille tuottavuudelle mitä tässä tarkoitan. Meidän tulee pystyä hyödyntämään olemassa olevia luonnonvaroja tehokkaammin, ja meidän on opittava repimään tuottavuutta prosesseista ei ihmisistä. Säästetään luonnonvaroja, rahaa ja ihmisiä. Monesti sen jälkeen väärässä ollut nobelisti Paul Krugman totesi vuonna 1994: “Productivity is not everything but in the long run it is almost everything”. Tuossa lausunnossaan hän oli kirotun oikeassa.

Kuinka tuottavuutta voidaan parantaa? Euroopan Komissio on todennut Euroopan olevan tuottavuusloukussa (productivity gap). Syynä tähän nähdään innovaatiojärjestelmän toimimattomuus ja kykenemättömyys soveltaa tietotekniikkaa. Olen hyvin pitkälle samaa mieltä; tiede ja käytäntö eivät kohtaa riittävällä tavalla. Edelleen näytetään luottavan liikaa tieteen työntöön ja ihminen unohtuu. Komission listaan lisäisin vielä kolmanneksi tekijäksi johtamisen ja prosessien kehittämisen. Elämme edelleen siiloutuneessa yhteiskunnassa ja siiloutuneissa organisaatioissa; tuottavuushyödyt jäävät saavuttamatta monimutkaistuvien ongelmien edessä.

Taloudellisesta kasvusta 80% selittyy tuottavuudella ja tuottavuudesta 80% innovaatioilla. “Production and use of knowledge is at the core of value-added activities, and innovation is at the core of growth” sanoivat Archibugi ja Michie vuonna 1995. Ratkaisuna kolmoisvelkaantumiseen ovat uudenlaiset TUOTTAVUUSINNOVAATIOT. Ne voivat olla hyvin monenlaisia. Ne eivät synny yleensä yhden tieteenalan sisällä eivätkä perinteisillä tavoilla. Tarvitaan rohkeita uusia menetelmiä.

Mitä sellaiset ovat? Niiden kuvaamiseen ei lyhyt blogimoodini riitä. Päätänkin kirjoitukseni pieneen mainokseen. LUT:n tuotantotalouden tiedekunta on ottanut toimintansa keskiöön tuottavuusinnovaatiot. Yhdistämme toiminnassamme perinteisiä insinööritieteitä epäortodoksisiin menetelmiin. Linkissä on nähtävissä diaversio toimintafilosofiastamme.

http://www.slideshare.net/VesaHarmaakorpi/lut-tuotantotalous-esittely

Slideshow in English.

http://www.slideshare.net/VesaHarmaakorpi/lut-iem-presentation

On tartuttava härkää sarvista! Apuakin on saatavilla.

Tasa-arvo Suomen Urheiluliitossa

Naisten miesten välinen tasa-arvo on herättänyt paljon keskustelua ja kritiikkiä yleisurheilujoukkueiden valinnoissa. Tämä siis koskee joukkueen johtoa, valmentajia ja huoltohenkilöitä.  Luvut näyttävätkin järkyttäviltä – miesenemmistö on hirmuinen. Tämä on minullekin SUL:n puheenjohtajana kiusallinen asia ja kaivannee vähän pohdintaa. Lieventävänä asianhaarana on, että valmennusjohtaja on kysynyt naisia mukaan mutta kieltäytymisiä on tullut.

Joku voi todeta, että olisihan halukkaita naisia ollut matkaan mukaan. Jotkut saattavat ilmoittautua jopa itse. Valmennusjohtaja tekee työtään kovien paineiden alla. Hän pyrkii aina joukkueissa parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Esimerkiksi henkilökemioiden on toimittava. Olen nähnyt sosiaalisessa mediassa epäilyjä myös pärstäkertoimen vaikutuksesta. Pärstäkerrointeoriaan en usko. Henkilökemioihin uskon kyllä; niiden on oltava kunnossa yritysten johtoryhmissä, tutkijaryhmissä - ja urheilujoukkueissa, joissa tavoitteena on maailman huippu.

Valotan muutamalla sanalla omaan ”tasa-arvonäkökulmaani”. Siviilityössä professorina valmennan uusia tieteen osaajia. Viimeisen reilun kahden vuoden aikana olen ohjannut maaliin kuusi tohtoriopiskelijaa; kaikki naisia ja vielä melko miehisessä teknillisessä yliopistossa. Kahden vuoden dekaaniaikanani olen laittanut prosessiin tiedekuntamme kahden ensimmäisen naisprofessorin nimittämisen.

Itse siis arvostan naisten tekemisiä suuresti, mutta näin koen asian olevan myös SUL:issa. Perustamani analyysiryhmä otti asiaan kantaa ja hallituksessa olemme keskustelleet asiasta useaan otteeseen. Siellä enkä missään muuallakaan ole asennevammaa havainnut, suurta huolta naisten roolin kasvattamisesta kylläkin. Mikä sitten johtaa kummallisiin lukuihin joukkueiden kokoonpanossa?

Selittääkö sitä osittain vielä yksi kummallinen luku? Käsittääkseni esimerkiksi Dublinin EM-joukkuekisan urheilijoiden henkilökohtaisista valmentajista vain yksi on nainen. Kaikki muut kymmenet valmentajat ovat miehiä. Pitkäaikaiseen huipulle tähtäävään valmennukseen sitoutuvia naisia on siis vain murto-osa miehiin verrattuna, jopa pienempi osa kuin joukkueen johdossa keskimäärin.

Nuorten yleisurheilukoulujen ohjaajista sen sijaan valtaosa on naisia. Siinä roolissa naiset tuntuvat viihtyvän. Tuhannen taalan kysymys kuuluu: miksi yleisurheilukouluissa ohjaaminen kiinnostaa naisia, mutta valmentajiksi heistä haluaa harva? Onko syynä se että naiset haluavat ensisijaisesti olla mukana omien lastensa harrastuksissa ja omasta lapsesta aika harvoin sukeutuu maajoukkuetason urheilija.  Vai onko vika Urheiluliiton systeemeissä tai yhteiskunnassamme yleisemminkin? Etsin näihin kysymyksiin ankarasti vastauksia.

Tilanne joukkueiden kokoonpanossa ei tule merkittävästi muuttumaan ennekuin pitkäjänteisesti liiton toimintaan sitoutuneita naisvalmentajia ja -huoltajia saadaan lisää. Sen eteen teemme tulevaisuudessa entistä lujemmin töitä. Suomen Urheiluliitossa ei saa olla minkäänlaisia esteitä naisten etenemiselle kaikille tasoille. Mikäli uusia ideoita asioiden edistämiseksi on olemassa, otamme niitä mielellämme vastaan. Liitossa tyttö- ja naisyleisurheilun kehittämisohjelma on toki jo vuodesta 2007 lähtien pyrkinyt hakemaan vastauksia myös moninaisiin tasa-arvokysymyksiin. Paljon hyvää on saatu aikaan, ei vähiten esimerkiksi viime vuoden naisten Ruotsi - Suomi -maaottelun tulostaulun kertomana. Työtä kuitenkin riittää ja sitä jatketaan.

Naisten panosta tarvitaan; meistä miehistä ei ole tämän ongelman ratkaisijoiksi!

Valoa kohti

Urheilun lajiliiton puheenjohtajana ja jonkinmoisena organisaatioiden tutkimuksen ja johtamisen ammattilaisena minun kai pitäisi ymmärtää kohtalaisesti urheilujärjestelmän kehittämisen nykytilaa. Olen kuitenkin vaikeuksissa. Esimerkiksi Valo ry:n alkutaival tuottaa minulle pään vaivaa.

Kolme keskusliittoa – Suomen Liikunta ja Urheilu, Suomen Kuntoliikuntaliitto ja Nuori Suomi – yhdistyivät Valo ry:ksi. Tästä on päästy yhteisymmärrykseen, ymmärtääkseni. Sen jälkeen on alkanut vääntö siitä, mikä Valo on ja ketkä Valoon kuuluvat. Osa urheilun lajiliitoista suhtautuu hyvin penseästi Valoon liittymiseen. Erityisesti keskustelua on aiheuttanut SLU:n alueyhdistysten rooli ja painoarvo osana uutta keskusjärjestöä. Yhteinen näkemys lajiliitoissa lienee siitä, ettei uudesta mallista haluta SLU:n toimintamallin jatketta, jossa aluejärjestöt toimivat hyvin itsenäisesti ja kokonaisuuden kehittäminen hajoaa.

SUL päätti hakea Valo ry:n jäsenyyttä jo tässä vaiheessa toisin kuin monet muut lajiliitot. Katsoimme parhaaksi olla rakentamassa uutta järjestöä sisältäpäin jo heti alusta alkaen. Totta kai ennen päätöstä hämmennystä herätti se, ettemme oikein tienneet, mihin oikein olimme liittymässä. Siinä mielessä ymmärrän hyvin useiden lajiliittojen empimisen; ei haluta ostaa sikaa säkissä. Uskon, että suuri osa lajiliitoista on päämääristä jopa yllättävänkin yksimielisiä, alkuvaiheen keinot vain ovat erilaisia.

Paljon olen kuullut haikailua SVUL:n ja sen piirien aikakauteen. Lieneekö aika kullannut muistot, mutta silloin lajiliitot ja seurat kokivat saaneensa keskusjärjestöltä hyvää palvelua. Vastaavanlaiseen rakenteeseen päästäisiin sillä, että SLU:n aluejärjestöt lakkautettaisiin ja Valolla olisi alueilla voimakkaiden aluetoimistojen verkosto. Voimakkaat aluetoimistot tarvittaisiin, sillä en vähäisimmässäkään usko että alueiden potentiaali saadaan käyttöön Pasilasta ohjattuna.

Uutta toimintamallia voisi ruveta hahmottelemaan myös ihan toisen toimialan esimerkin kautta. -K-ryhmä oli vielä 90-luvun alussa vähittäistavarakaupassa aivan ylivoimainen S-ryhmään verrattuna. Nyt S-ryhmä on kivunnut selkeästi edelle. Syitä on varmasti monia, mutta yhtenä keskeisenä syynä osien vaihtumiseen näen sen että Keskon aluekonttorit lopetettiin. Samalla menetettiin kontakti alueeseen ja sen toimijoihin ja jätettiin paraatiovi auki kilpailijan rynnistykselle. SOK puolestaan otti alueosuuskaupat tiukkaan ketjuohjaukseen, millä turvattiin suurtuotannon edut sekä toiminnan hyvä koordinointi ja ohjaus. Alueelta kumpuavat voimavarat saatiin kuitenkin alueosuuskauppojen kautta täysimääräisesti käyttöön. Eteneminen on ollut melkoista voittokulkua.

Voisikohan S-ryhmän malli viitoittaa tietä Valon uudelle toimintamallille? Voisiko tiukka ”ketjuohjaus” alueellisin yhdistyksineen tuoda tehokkaan toimintamallin ja johtaa suomalaisen urheilujärjestelmän voittokulkuun? En tiedä. SLU:n toimintamalli hajanaisine aluerakenteinen ei voi kuitenkaan olla tulevaisuuden tapa toimia, mutta K-ryhmän nykymallin en usko urheilussa myöskään toimivan. 80-luvun malli voisi sekin olla kuitenkin toimiva vaihtoehto.

Liki 100 päivää - ennakkojuttu

Monissa hommissa 100 ensimmäistä päivää ovat hyvinkin ratkaisevia. Minulla tuo luku SUL:n puheenjohtajana täyttyy viikon päästä. Ennen satasen täyttymistä on edessä vielä ensi viikonlopun liittovaltuuston kokous, jossa esiinnyn ensimmäistä kertaa puheenjohtajana. Kokoukseen on valmistauduttu monin tavoin kun on neuvoteltu EM-kisojen luvuista ja luodattu nykyisyyttä ja tulevaisuutta muun muassa analyysiryhmässä ja talouden tasapainotusryhmässä.

Jätetään vielä ryhmien tuotosten esittely viikonlopulle mutta seuraavassa on joitakin tämän hetkisiä tunnelmia yleisesti (näitä on julkaistu myös tuoreimman Yleisurheilun kuvalehden kolumnissa). Saa nähdä, kuinka äijän liittovaltuuston kokouksessa käy ja millaiset ovat tunnelmat kun 100 päivää oikeasti täyttyvät?

Kun tulin valituksi puheenjohtajan tehtävään onnittelujen jälkeen tuli ihmetteleviä kyselyjä, tiesinkö mihin oikein pääni laitoin. Kysyjien mielessä lienevät olleet EM-kisojen tappiot, kohtalaisen vaatimaton kisamenestys ja yleisurheilun ympärillä vellonut epämiellyttävä keskustelu. Kuitenkin, nyt kun olen ollut muutaman kuukauden puheenjohtajana, ovat tuntemukset hyvin positiiviset. Mitenkäs näin?

Keskeisimmässä roolissa hyvään mieleen ovat olleet urheilijat ja heidän parhaat kaverinsa valmentajat. Loistavat urheilusuoritukset ovat kääntäneet keskustelun suunnan julkisuudessa hyvin myönteiseksi lajiamme kohtaan. Eivätkä vain kilpailusuoritukset. Hienot esiintymiset mediassa ja iloinen tekemisen meininki ovat tulleet ansionsa mukaisesti noteeratuksi.

Valintani jälkeen minulle annettiin myös kuva toraisesta ja eri suuntiin vetävästä yleisurheiluperheestä. Toki näin osittain on ollutkin ja työtä saumattoman yhteishengen luomiseksi riittää edelleen. Kehittämisen ilmapiirin olen kuitenkin kokenut erittäin hyväksi. Yleisurheiluväki on uudistumiskykyistä ja kun asiat tuodaan rehellisesti ja avoimesti esille, rakentavaan keskusteluun päästään vaikeuksitta. Olen nauttinut saadessani olla rakentamassa suomalaisen yleisurheilun tulevaisuutta.

Suuri mörkö on ollut EM-kisojen tappiosumma. No, turkkiin tuli ihan kunnolla. Se ei kuitenkaan lamauta suomalaisen yleisurheilun tulevaisuutta. Loppulitviikki ei muodostunut pahimpien ennusteiden mukaiseksi kiitos yhteistyökumppaneiden. Yleisurheiluperheestä toki varallisuutta katoaa, mutta tukisäätiön suopealla avustuksella vaikutukset toimintaan jäävät hyvin rajallisiksi. Tämä on nyt kuitenkin hyvän nousuvireen aikana tärkeintä.

Lähitulevaisuuden suurena haasteena näen yleisurheilun roolin hakemisen osana suomalaisen urheilun muutosta. Aluetasolla tarvitaan aivan uudenlaista yhteistyöotetta ja erityistä huolta aiheuttaa nykyjärjestelmän kyky tuottaa riittävästi nuoria huipun kynnykselle. Näistä asioista toivon rakentavaa keskustelua Olympiakomitean ja Valon kanssa. Olympiakomitean johdon kanssa tapasimmekin tällä viikolla ja keskustelu oli sopivan kriittistä mutta rakentavaa. SUL:n strategiahan näissä asioissa on keskustelujen pohjaksi selvä; luotamme edelleen vahvaan ja uudistuvaan seurakenttään. Vahvojen seurojen kautta kehittyy suomalainen urheilu kokonaisuudessaan ja pystymme tukemaan myös alueellisten akatemioiden toimintaa.

Ja nyt laatimaan esitystä liittovaltuuston kokoukseen…

55 opintopistettä ja maailman pelastaminen

Pidin eilen yliopistomme hallituksen iltakoulussa tiedekuntamme esityksen aiheesta opintojen ripeä eteneminen. Hallitusohjelmasta juontuva opetus- ja kulttuuriministeriön rahanjakomittari 55 opintopistettä suorittaneiden opiskelijoiden osuudesta ohjaa luonnollisesti yliopistojen toimintaa. Turhanaikainen laiskottelu verovaroin ei ole suotavaa, mutta tällaiset mittarit aiheuttavat myös epäilyksiä. Liian voimakas tuijottaminen vain nopeaan valmistumiseen saattaa johtaa valitettavaan opintojen kaventumiseen ja hiotusta putkesta tulee liian yksipuolisen tieto- ja taitopohjan omaavia suorituskoneita.

Maailma kuitenkin monimutkaistuu ja monimutkaisten ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan laaja-alaista osaamista. Maailma on menossa kolmoisvelkaantumisen kautta kohti kestämättömiä aikoja. Ekologisen, taloudellisen ja sosiaalisen velkaantumisen pysäyttäminen ei ole helppo tehtävä. Siinä pelkkä vauhdikas asioiden suorittaminen ei riitä; tarvitaan kykyä ymmärtää erilaisia syy-seurausyhteyksiä laajasti. Johtaminen on ennen kaikkea yleissivistyslaji.

Innovaatiojärjestelmien professorina haen vastauksia hyvinvoinnin lisäämiseksi innovaatioiden kautta - ehdottomasti teknisten mutta ennen kaikkia systeemisten ja sosiaalisten. Näiden innovaatioiden synnyttämisessä on erittäin tärkeää pystyä ylittämään osaamisalueiden rajapintoja ja pystyä toimimaan erilaisia ihmisiä sisältävissä innovaatioympäristöissä. Tarvitaan monipuolista yleistä kykyä rakentaa mahdollisia ja kestäviä maailmoja. Koulutammeko nykyisellään tällaista kykyä?

Työelämä on erittäin vaativaa ja tiettyä suorituskykyä ehdottomasti tarvitaan. 55 opintopisteen vuotuinen vaatimus ohjaa ihmisiä tähän suuntaan. Tämä ei kuitenkaan riitä; kapeakatseiset suorittajat vievät pahimmillaan maailmaa vauhdilla kohti tuhoa. Tarvitaan siis laaja-alaisia osaajia jotka pystyvät rakentamaan innovaatioita ja mahdollisia maailmoja, joilla kolmoisvelkaantumisen suunta käännetään. Toivottavasti opintorakenteemme ja mittaristomme ottavat huomioon myös tämän asia.

Innovaatiomoodit

Suomalainen innovaatiopolitiikka ottaa seuraavia askeliaan. Osaamiskeskusohjelman tilalle on tulossa innovatiivisten kaupunkiseutujen kehittämisen ohjelma. Työ- ja elinkeinoministeriön asettamat kehittämisen kriteerit ovat edistyksellisiä ja oikeansuuntaisia. Minua vaivaa kuitenkin yksi asia: innovaatioista puhutaan liikaa yleisnimenä. Pitäisi paremmin pystyä erottamaan innovoinnin pelikenttä silloin kun tähtäämme esimerkiksi 1) vahvasti tieteellisiin innovaatioihin, 2) eri tieteenaloja yhdisteleviin käytäntölähtöisiin innovaatioihin tai 3) tuottavuutta parantaviin organisatorisiin innovaatioihin.

Ensimmäiset lähtevät yleensä kohtuullisen kapeilta mutta syvällisiltä tietopohjilta ja niitä luodaan huippuluokan tiedekeskittymissä. Toisia synnytetään älyllisen ristipölytyksen areenoilla, joissa asiakas on parhaillaan partnerina. Kolmannen mallin innovaatioissa keskeisessä roolissa on koko henkilöstö. Nämä prosessit poikkeavat oleellisilta osiltaan toisistaan. Lopetan kirjoittamisen tältä erää tähän ja annan videon puhua puolestaan.

http://www.youtube.com/watch?v=sftKhW1K5po

Esityksessä käyttämäni diasarja on nähtävissä täällä.

http://www.slideshare.net/VesaHarmaakorpi/innovaatiotoiminan-moodit

Olen videoesityksessäni dian 6 kohdalla.

Tarkoituksenani ei ole missään tapauksessa tehdä betoniin valettua jakoa moodien välille. Päinvastoin ne toimivat usein yhdessä. Eri moodien pelisääntöjen tunteminen on kuitenkin tärkeää, jotta menestyksellistä innovaatiopolitiikkaa voidaan harjoittaa.

Kato käy huippua ennen

Tämän viikon ajankohtaisessa kakkosessa pohdiskeltiin mäkihypyn tilaa. Nykyiseen alennustilaan nähtiin syyksi se, ettei nuorista lahjakkuuksista pystytty pitämään huolta ja pää tuli lopulta vetävän käteen. Mäkihypyssä oli selkeästi pitkään menestyksen illuusio muutaman menestyvän tähden vuoksi. Muistakin lajeista saattaa löytyä samantyyppisiä linjauksia.

Huippu-urheilun muutosryhmän loppuraporttia on arvosteltu huippuvaiheen painottamista. Arvostelijat ovat nähneet urheilijan polun aikaisempien vaiheiden jäävän liiaksi taka-alalle. Lisää tämän tyyppisen ajatteluun aineksia on antanut Olympiakomitean rahanjakomalli. Huippuvaiheeseen on varattu kuusi miljoonaa euroa ja sitä edeltävän vaiheen huippu-urheiluakatemioihin 1,6 miljoona. Uhkaako tällä rahanjaolla mäkihypyn tämänhetkinen kohtalo suomalaista urheilua kokonaisuudessaan?

Löytyisiköhän kysymykseen vastauksia innovaatioteorioista? Korkealaatuisten innovaatioiden tuottaminen vaatii ensin suurta määrää ideoita, joista eri vaiheiden jälkeen seuloutuu markkinoille kelpaava ratkaisu. Usein on todettu, että yhtä hyvää innovaatiota kohden on tarvittu tuhat idea-aihiota. Mitä pidemmälle kelvotonta ideaa viedään, sitä enemmän hukataan resursseja. Kuitenkin vielä ennen huippuratkaisun syntymistä pelissä saattaa olla useita vaihtoehtoisia ratkaisuja. Näihin on kuitenkin satsattava koska ei ole varmuutta mikä naula lopulta vetää. Kustannuksia pyritään hallitsemaan avoimen innovoinnin avulla jossa useat toimijat yhdistävät voimansa ja jakavat riskiä.

Urheilussakin on pidettävä huoli siitä että aihioita riittää ja että ”lahjakkaita aihioita” pystytään tukemaan riittävän pitkälle. Jos näin ei tehdä, niin käy niin kuin mäkihyppyihmiset kuvasivat tilannetta. Tätä taustaa vasten herää kysymys, onko nykyinen yhteiskunnallinen rahanjako oikeassa suhteessa ja kuinka ”suppiloon” ennen huippuvaihetta saadaan riittävästi voimavaroja. Innovaatioteorioiden ja mäkihyppyesimerkin näkökulmasta olen hieman huolestunut tilanteesta.

Huippuvaiheen urheilijat ovat varmastikin kuusi miljoonaansa ansainneet. Huippu-urheilun muutostyöryhmän painotus lajien välisestä yhteistyöstä noudattaa erinomaisesti avoimen innovoinnin sekä riskien ja resurssien jakamisen periaatteita. Keskustelussa on kuitenkin aivan liian vähän korostettu niitä vaiheita ja resursseja, joilla aihiot (lue lahjakkuudet) kehitetään huippu-urheilijoiksi. Nykyjärjestelmä ei oikein toimi ja liian moni lento loppuu kesken liian varhaisessa vaiheessa. Toivottavasti Valon strategiaprosessissa saadaan tästä asiasta rakentava keskustelu ja sen seurauksena tuloksia aikaiseksi. Valon kanssa tulee hakea ratkaisuja, joissa saadaan vastaukset valinta- tai nuorisovalmennusvaiheen tarpeisiin. Iso vastaus on urheiluseurat ja niiden valmius huolehtia tuossa vaiheessa olevista urheilijoistaan.

Intohimoa ja yhteisöllisyyttä

Kirjoittelen tätä blogia Madridin lentokentällä kotiinpaluumatkalla. Olen ollut EU:n Komission toimeksiannosta tarkastelemassa espanjalaisten touhuja. Innovaatioiden ja Euroopan ongelmien lisäksi mieleni on täyttänyt matkalukemisenani olleen Miika Nousiaisen kirjan Maaninkavaara teemat.

Kirjan päähenkilö on koulun talonmies Martti Huttunen, joka on yksinäinen susi ja intohimoinen kestävyysjuoksumies. Huttusen jumalia ovat entiset suomalaiset kestävyysjuoksijat ja hän on omistanut elämänsä kestävyysjuoksuvalmennukselle. Huttusen valmentama poika katoaa kilpailumatkalla ja hänen elämästään katoaa pohja pois. Tytär päättää uhrautua ja lupautuu isänsä valmennettavaksi. Teemana on ”meidän harrastus, muiden elämäntapa”. Isän tahdon mukaisesti töitä tehdään ja kaikki muu kuin juoksu suljetaan hurjine ylilyönteineen elämän ulkopuolelle. Huttuselle kirosanoja ovat esimerkiksi kohtuus, veltto nuoriso ja kaikenmaailman sählyn pelaajat. Yhteisöllisyyteen hän ei usko ja kouluissa, seuroissa ja liitoissa majailee vain epäilyttäviä tasapäistäjiä.

Nykykeskustelussa huippu-urheilussa on korostettu intohimon merkitystä. Varmuudella menestykseen vaaditaan myös kovaa työntekoa. Nykyisin korostetaan paljon myös yhdessä tekemisen ja yhteisöllisyyden merkitystä; tämä oli Huttusen käsityksen ulkopuolella. Huttusen ajatuksia ja nykykeskustelua yhdistäessä nousee esille ainakin pari kysymystä. Millaista intohimoa suomalainen yleisurheilu tarvitsee? Mikä on yhteisöllisyyden rooli osana huipulle pyrkimistä?

Itse pidän intohimoa ja antaumuksellista työntekoa luonnollisesti välttämättömänä; siinä mielessä olen huttunen. Mutta pidän myös yhdessä tekemistä ja yhteisöllisyyttä tärkeänä osana suomalaisen huippu-urheilua – myös yleisurheilua. Yksilöllistä intohimoa tarvitaan, mutta parhaita tuloksia näyttäisi syntyvän kovatasoisissa harjoitusryhmissä ja enenevästi myös korkeatasoisissa harjoituskeskuksissa.

Suomen kaltainen pieni maa, jossa resurssit ovat niukat, on myös syytä tutkailla tiukasti eri lajien organisaatioiden välistä yhteistyötä. Erityisen tärkeänä tämän näen urheilijat huippuvaiheen kynnykselle vievällä aluetasolla, jonka organisoituminen vaatii voimakasta uudistumista. Tarvitaan kokonaan uudenlaista mallia Valon ja sen aluejärjestöjen, lajiliittojen ja seurojen sekä urheiluakatemioiden yhteistyölle. Nykymalli ei tuota tarpeeksi ”raaka-ainetta” huippuvaiheen puristukseen, vaikka siellä resursseja olisikin ehdottomille huipuille.

Uudet rajat rikkovat ehdotukset saavat yleisurheilussakin helposti vastaansa intohimoisia huttusia, jotka elävät 70-luvun kultakauden jälkimainingeista. Niiden aikojen parhaista puolista on toki varmasti erittäin paljon oppimista. Nyt tarvitaan kuitenkin myös uusia intohimoisia, yhteisöllisiä ja rajat rikkovia avauksia: älylliseksi ristipölytykseksikin olen sellaista kutsunut.