Intohimoa ja yhteisöllisyyttä

Kirjoittelen tätä blogia Madridin lentokentällä kotiinpaluumatkalla. Olen ollut EU:n Komission toimeksiannosta tarkastelemassa espanjalaisten touhuja. Innovaatioiden ja Euroopan ongelmien lisäksi mieleni on täyttänyt matkalukemisenani olleen Miika Nousiaisen kirjan Maaninkavaara teemat.

Kirjan päähenkilö on koulun talonmies Martti Huttunen, joka on yksinäinen susi ja intohimoinen kestävyysjuoksumies. Huttusen jumalia ovat entiset suomalaiset kestävyysjuoksijat ja hän on omistanut elämänsä kestävyysjuoksuvalmennukselle. Huttusen valmentama poika katoaa kilpailumatkalla ja hänen elämästään katoaa pohja pois. Tytär päättää uhrautua ja lupautuu isänsä valmennettavaksi. Teemana on ”meidän harrastus, muiden elämäntapa”. Isän tahdon mukaisesti töitä tehdään ja kaikki muu kuin juoksu suljetaan hurjine ylilyönteineen elämän ulkopuolelle. Huttuselle kirosanoja ovat esimerkiksi kohtuus, veltto nuoriso ja kaikenmaailman sählyn pelaajat. Yhteisöllisyyteen hän ei usko ja kouluissa, seuroissa ja liitoissa majailee vain epäilyttäviä tasapäistäjiä.

Nykykeskustelussa huippu-urheilussa on korostettu intohimon merkitystä. Varmuudella menestykseen vaaditaan myös kovaa työntekoa. Nykyisin korostetaan paljon myös yhdessä tekemisen ja yhteisöllisyyden merkitystä; tämä oli Huttusen käsityksen ulkopuolella. Huttusen ajatuksia ja nykykeskustelua yhdistäessä nousee esille ainakin pari kysymystä. Millaista intohimoa suomalainen yleisurheilu tarvitsee? Mikä on yhteisöllisyyden rooli osana huipulle pyrkimistä?

Itse pidän intohimoa ja antaumuksellista työntekoa luonnollisesti välttämättömänä; siinä mielessä olen huttunen. Mutta pidän myös yhdessä tekemistä ja yhteisöllisyyttä tärkeänä osana suomalaisen huippu-urheilua – myös yleisurheilua. Yksilöllistä intohimoa tarvitaan, mutta parhaita tuloksia näyttäisi syntyvän kovatasoisissa harjoitusryhmissä ja enenevästi myös korkeatasoisissa harjoituskeskuksissa.

Suomen kaltainen pieni maa, jossa resurssit ovat niukat, on myös syytä tutkailla tiukasti eri lajien organisaatioiden välistä yhteistyötä. Erityisen tärkeänä tämän näen urheilijat huippuvaiheen kynnykselle vievällä aluetasolla, jonka organisoituminen vaatii voimakasta uudistumista. Tarvitaan kokonaan uudenlaista mallia Valon ja sen aluejärjestöjen, lajiliittojen ja seurojen sekä urheiluakatemioiden yhteistyölle. Nykymalli ei tuota tarpeeksi ”raaka-ainetta” huippuvaiheen puristukseen, vaikka siellä resursseja olisikin ehdottomille huipuille.

Uudet rajat rikkovat ehdotukset saavat yleisurheilussakin helposti vastaansa intohimoisia huttusia, jotka elävät 70-luvun kultakauden jälkimainingeista. Niiden aikojen parhaista puolista on toki varmasti erittäin paljon oppimista. Nyt tarvitaan kuitenkin myös uusia intohimoisia, yhteisöllisiä ja rajat rikkovia avauksia: älylliseksi ristipölytykseksikin olen sellaista kutsunut.